13.4.1918
Suuret tapahtumat Helsingissä.
Punaisten pyövelien hirmuvallasta vapauteen.
Saksalaiset ja täkäläinen valkokaarti puhdistavat kaupunkia.
Viime päivinä Helsinkiin luoteesta ja osaksi pohjoisestakin kuulunut ammunta herätti pääkaupungin väestössä riemunsekaista toivoa siitä, että kaupunki vihdoinkin vapautuu punaisten pyövelien kolmatta kuukautta kestäneestä hirmuvallasta. Tähän toiveeseen liittyi jokseenkin varma usko siitä, että punaisten johtajat vihdoinkin huomasivat hirvittävän rikollisen puuhansa auttamattomasti epäonnistuneeksi sekä säästävät kaupunkia joutumasta tuhoutumisen alaiseksi ja kaupungin työväestöä uudelta suurelta suoneniskulta niiden lukuisten entisten lisäksi, joita nämä katalat Suomen kansan murhaajat ovat mielettömällä menettelyllään aiheuttaneet. Tämä luulo osoittautui vääräksi. Punaisten mielettömän itsepäinen puolustusvimma ei vielä ollut lopussa – luultavasti niiden petomaisten roistojen tähden, jotka pelkäsivät saavansa rangaistuksen konnantöistään. Eilen alkoivat siis taistelut, ensin kaupungin eteläosassa.
Vapaushetket keskikaupungilla.
Torstaina huhtik. 11 p:nä yhä kuultavammaksi käynyt tykkien jyske osoitti jo todeksi sen, mitä huhujen kautta tunnettiin, että näet Hangosta ja Karjalta saapuva vapauttajajoukko, saksalaisia ynnä valkokaartilaisia, nopeasti läheni Suomen pääkaupunkia. Että ratkaisu läheni, näkyi ”Työmiehenkin” parista viime numerosta, joissa, senjälkeen kuin sen varsinainen toimitus, joka koko ajan oli ylläpitänyt rajatonta kiihoitusta, oli paennut, oli sovintoon, jopa aseistaluovutukseen kehoittava sävy, – ellei se ollut ”pimitykseksi” tarkoitettu. Punaiset pistinjoukot häärivät kuitenkin kaupungissa entistä toimekkaampina, vangitsivat edelleen ihmisiä kodeissa ja kaduilla, ja esiintyivät perin uhkaavina.
Perjantai-aamuna oli kaikki hiljaista klo 12:teen asti, johon mennessä venäläisten oli määrä luovuttaa laivojensa asestus ja poistua, mutta tiedettiin, että vapauttajajoukot jo yön aikana olivat edenneet Aalbergan tienoilta, missä torstaina oli taisteltu, Huopalahteen sekä Töölön takaisiin metsiin ja Vanhankaupungin puolelle. Rautatieliike Helsingistä oli katkaistu.
Puolenpäivän jälkeen perjantaina uudistui ja läheni pommitus. Punakaartin joukoissa keskikaupungilla huomattiin hermostumista. He keräytyivät keskusteleviin sakkeihin ja ryhtyivät ampumaan kaupungin etelä-osissa erinäisiä taloja, joissa luulivat Helsingin suojeluskuntalaisia olevan koolla, ja paljon ihmisiä taas vangittiin ja raastettiin kasarmeihin. Punavahdit pysyivät myöskin vielä paikoillaan, kunnes klo 3-4 tienoissa tuli tieto, että vapauttajajoukot piirittivät ja pommittivat n. s. ”Turun kasarmia”, jossa oli Töölön puolen punaisten yksi pesäpaikka. Vähän myöhemmin juoksi jo pakolaisia keskikaupungille kertoen, että Turun kasarmi oli vallattu ja palaa. Ammunta läheni, se ulottui pian Heikin puistoon, jossa punaisilla oli panssariauto, mutta pian oli senkin pakko peräytyä. Silloin näillä seuduilla olleet punakaartilaiset, jotka ahkerasti käyttivät heille venäläisten rajattomassa määrin luovuttamia venäläisiä tykkejä, kuularuiskuja ja kiväärejä ja joita venäläiset edelleen johtivat, valtasi monin paikoin pakokauhu. He heittivät vahtipaikkansa ja muutaman hetken oli useilla kaduilla, joita kirkas kevätpäivä kultasi, aivan autiota. Pienemmät punajoukot vain edelleen ampuivat kellariaukoista, katoilta ja nurkkien takaa.
Silloin syöksähti esiin ensimmäinen valkoinen auto, tullen alas Korkeavuorenkatua ja puhdistaen edestään nurkkien takana kyttäilevät punaryssät. Valkokaartilaiset olivat kokouspaikoissaan olleet piiritetyt voimatta saada tarpeellisia sanomia ja käskyjä, vaan klo 5:n tienoissa ne vihdoin hyökkäsivät ulos ja ryhtyivät tekemään puhdasta aluksi omissa kaupunginosissaan ja sitten työntyen keskikaupungille. Punaiset pakenivat juosten, selät kyyryssä, edestä pois, vetäytyen suureksi osaksi kaartin kasarmiin. Toisia jäi kuitenkin erinäisiin vartiopaikkoihin salaa ampumaan. Niin ammuskelivat punaiset kauan Puhelinkeskuksen talon porteilta ja ullakolta, kunnes valkoiset, katon kautta taloon laskeutuen, saivat heidät karkoitetuiksi. Ruotsalainen teatteri, Uusmaalaisen osakunnan talo ja Päivölä, joissa punaisilla oli varuspaikkojaan saatiin vähin erin vaikenemaan, mutta vasta seuraavana aamuna ne lopullisesti puhdistettiin.
Valkoiset ottivat päämajakseen ent. Kalevan talon Erottajan varrella ja johtivat sieltä puhdistustyötä, asettaen vartioita tärkeisiin paikkoihin. Mutta pimeä ennätti, vapaustyön jatkaminen oli jätettävä seuraavaan päivään.
Yö kului verrattain rauhallisesti keskikaupungilla. Aamun sarastaessa alkoi kuitenkin kuularuiskujen rätinä uudelleen. Talo talolta, joihin punaiset olivat piilottautuneet, oli valloitettava. Niin Smolna, Keisarillinen linna, virastotalot j. n e. Vuorimiehenkatu 1, jossa punainen ”ohraana” oli hirmuhallitustaan kolmatta kuukautta venäläismalliin johtanut, puhdistettiin jo perjantai-iltana ja siellä olleet vangit vapautettiin. Toisissa pidätyspaikoissa kituvain vankien raskas kohtalo jatkui kuitenkin pidempään.
Kapteeninkadun tienoilla.
Ammunta Kapteeninkadun ja Pietarinkadun tienoilla alkoi jo perjantaina klo 10-11 ajoissa aamula. Punaiset kapinoitsijat olivat saaneet tietoonsa, että suojeluskuntalaisia oli majoittunut Pietarinkatu 11 ja kohdistivat tulen erikoisesti näitä taloja kohtaan, edellisessä talossa särkyivät kaikki akkunat ja jälkimmäisessä alakerran akkunat. Edellisessä talossa majailikin 40 ja jälkimmäisessä 50 suojeluskuntalaista. Suojeluskuntalaiset karkoittivat käsipommeilla taloja piirittävät punakaartilaiset. Kapteeninkadun 11 edustalla kaatui ainakin 8-10 ja Pietarinkadun 5 edustalla 6 punakaartilaista, haavoittuneista ei vielä ole tietoa. Sitä paitsi lienee saanut taistelun aikana käsipommeista surmansa muuan hevonen. Klo 5 tienoissa i.p. hyökkäsi suojeluskunta, joka oli sijoitettu eri taloihin, esiin karkoittamaan punakaartilaiset, joita yritti piiloutua mikä minnekin. Erikoisesti oli heitä piiloutunut Tehtaankadun kansakoululle sekä Sepänkadun kallioille, joista ammuskelivat salaa suojeluskuntalaisia. Viimemainittujen reipas esiintyminen teki vastarinnasta kuitenkin äkkinäisen lopun. Suojeluskuntalaisia ei näillä tienoin kaatunut perjantaina eikä seuraavan yön kuluessa ketään. Yksi suojeluskuntalainen haavoittui ja kaksi saksalaista sotamiestä, joita saapui näillä tienoin klo ½ 6 ajoissa illalla. Vangiksi otettiin lauantai-aamuun klo 10 mennessä n. 100 punakaartilaista tässä kaupunginosassa.
Iso-Roobertinkatu.
Kello 12 aikaan päivällä perjantaina alkoivat Ison Robertin- ja Annankatujen kulmissa seisovat asestetut miliisimiehet ja punakaartilaisjoukkueet ajaa ihmisiä kaduilta pois. Vastahakoisesti tottelivat uteliaat helsinkiläiset röyhkeästi esiintyviä punaisia käskijöitään. Mutta yhä lähemmäksi siirtyvä tykkien jyrinä ennusti ukkojen lähestymistä. Punaisten käytös kävi yhä hermostuneemmaksi, ilman aihetta ammuskelivat he taloihin ja rauhallisiin ihmisiin, sekä alkoivat vaatia vastaantulevilta ”papereita” ja ”lupatodistuksia” kaduilla liikkumiseen. Iso Robertinkatu ja Annankatu tyhjenivätkin vähitellen miltei kokonaan ihmisistä, ainoastaan porttikäytävistä pisti esiin uteliaita kasvoja.
K:lo 2-3 aikaan iltapäivällä olivat kadut autiot ja tyhjät. Talojen akkunat olivat kaikki suljetut, eivätkä ihmiset uskaltaneet niistäkään katsella, sillä heti jonkun näyttäytyessä akkunassa pamahti kadulla punaisen kivääri. Varsin innokkaasti suuntautui varsinkin naispuolisten kivääriniekkojen tuli taloon 17-19 I. Robertinkadun varrella, jonne laukaistiin useita yhteislaukauksia.
Näin kului joitakin tunteja jännittyneessä odotuksessa. Etäämpänä jymähtelivät tykit. Katujen painostavan hiljaisuuden keskeyttivät ainoastaan punaisten kiväärinlaukaukset.
N. k:lo 6 i.p. ilmestyi äkkiä katujen kulmiin ja talojen käytäviin ihmisiä paljain päin, ihmetellen, ilon ilme kasvoilla. Ja kuin yhteisestä sopimuksesta alkoivat nenäliinat huiskia Fredrikinkadulle päin. Kuului innostuneita huutoja ”valkoiset tulevat”, ”saksalaiset saapuvat” ja niinpä näkyikin Uudenmaan- ja Annankatujen kulmassa äkkiä osasto valkokaartia, jolle ihmiset riemastuneina huusivat tervehdyksensä. Talojen ikkunoista heitettiin heidän päälleen kukkia. Nopeasti kehittyivät sitten tapaukset tällä puolen kaupunkia. Valkokaarti miehitti kadut hyvässä järjestyksessä. Punaiset olivat kiireen kaupalla pötkineet tiehensä piiloon, sillä ei ainuttakaan enää kaduilla näkynyt. Ihmiset olivat ilon ja innostuksen vallassa painajaisesta vapauduttuaan.
Eiran kulmalla.
Eiran huvilakaupunki puhdistettiin punakaartilaisista klo 4 tienoissa päivällä perjantaina. Sitä ennen oli Tehtaankadulla, Laivurinkadun viereisellä aukeamalla, Eiran sairaalan lähettyvillä ja Sepänkadulla milloin laimeampaa, milloin kiivaampaa ammuntaa. Klo 3 tienoissa nähtiin pari aseetonta mies- ja nais-punakaartilaista juoksevan erääseen taloon Perämiehenkadulla. Vähän ajan kuluttua juoksi parikymmentä asestettua punakaartilaista samaan taloon, josta nämä kaikki pian läksivät aseineen juoksemaan Ehrensvärdin tien päässä olevan halkotarhan kätköihin. Heti senjälkeen saapuivat paikalle myöskin valkokaartilaiset, jotka katujen täyteinen yleisöjoukko otti vastaan hurraa-huudoilla. Samaan liittoon saapui Tehtaankatua Hietalahdesta kuularuiskuineen satakunta saksalaista, jotka sydämellisesti suomalaisia tervehdittyään, jatkoivat matkaansa Etelä-satamaan. Tämän jälkeen ei tässä osassa kaupunkia ole punakaartilaisia nähty. Arviossa haavoittui kymmenkunta valkokaartilaista, ja jokunen siviilihenkilö, useimmat lievästi. Kuolleita ei ole. Muitakaan vaurioita, muutamia huoneisiin osuneita kiväärinkuulia lukuun ottamatta, ei ole. Yö kului rauhallisesti. Aamulla oli punakaartilaisten entisillä vartiopaikoilla valkoiset.
Hietalahti.
Klo puoli 6 aikaan perjantai-iltana ehtivät valkoisten voimat Hietalahden puoleiseen kaupunginosaan. Aikaisemmin jo oli kuulunut etäistä tykinjylinää, kuularuiskun rätinää ja kiväärinlaukauksia. Nopeasti suuntautui vapauttajien liikehtiminen keskikaupungille päin punaisten tehdessä, mikäli sivullinen voi päätellä, vain laimeanlaista vastarintaa.
Vapauttajajoukkojen laskettua laivoista miehiä Hietalahden rantaan ei kestänyt muuta kuin puolisen tuntia, ennenkuin koko kaupunginosa aina Fredrikinkatua myöten oli valkoisten hallussa. Mutta taistelun kestäessä, varsinkin noin neljännestunnin ajan, oli ammunta aika kiivasta. Talot eivät kuitenkaan sanottavasti näy kärsineen. Jokunen akkuna on sentään särkynyt.
Lauantain vastainen yö kului varsin rauhallisesti. Kuularuisku- ja kiväärituli siirtyi illemmalla yhä kaupungin keskukseen päin ja hietalahtelaiset voivat yönsä maata rauhassa.
Lauantai-aamuna nähtiin Hietalahdenkadulla jo rauhallinen – maitojono.
Räjäytetty auto.
Perjantaina klo 4 päivällä yritti punaisten panssariauto Sörnäisten puolelta tällä puolen kaupunkia taistelevien punakaartilaisten avuksi. Kun auto oli päässyt Pitkällesillalle lennätti Töölön lahden takaa tähdätty saksalaisten granaatti auton lasteineen ilmaan.
Aseman valtaus.
Rautatieaseman piiritys alkoi perjantaina klo 7 tienoissa illalla ja lopullinen valtaus lauantaina klo 8 aamulla. Valtauksen suoritti parikymmentä saksalaista seurassaan muutamia täkäläisiä valkokaartilaisia. Asemaa piti hallussaan kolmisenkymmentä punakaartilaista, jotka vastarintaa tekemättä luovuttivat aseensa ja vangittiin.
Kun saksalaiset vartijat oli asetettu, tutkittiin koko laaja asematalo kellarikerroksesta ullakolle asti. Sieltä täältä löydettiin vaunuihin, halkopinojen taa y. m. kätkeytyneitä punakaartilaisia ja muutamia venäläisiä, joilta viimeksi mainituilta tarkastettaessa löydettiin m. m. kaksi käsipommia. Asematalon ja sen alueen tarkastelu kestää yhä. – Yhtään uhria ei aseman valtaus vaatinut.
Kruunuhaassa.
Kruunuhaassa alkoivat taistelut perjantaina klo 5 i.p., jolloin satakunta valkokaartilaista alkoi tulen kadulla liikkuvia punakaartilaisia vastaan. Kun viimeksimainituilla oli tässä osassa kaupunkia suurempia joukkoja ja ennakolta tehtyjä varustuksia, on taistelu sen jälkeen jatkunut koko iltapäivän ja seuraavan yön ja jatkuu parhaillaan. Lauantaina kello 10 aamulla alkoi 300 mieheen nouseva punakaartilaisjoukko tykkitulen ruotsalaiselta realilyseolta, joka Kirkkonummella vangittujen valkokaartilaisten säilytyspaikkana on mahdollisimman huolellisesti varustettu. Valkokaartilaiset, joiden lukumäärä oli lauantaiaamuna lisäytynyt kahteen sataan mieheen, ovat alkaneet vangita kaduilla liikkuvia ja lähitaloissa asuvia punakaartilaisia, jotka edelleen tekevät sitkeää vastarintaa. Kuolleita ja haavoittuneita on molemmin puolin. Niiden lukumäärästä ei ole tarkempia tietoja. Tykkitulesta huolimatta ovat talot, harhaanosuneiden kivääritulien aiheuttamia ikkunoiden rikkoutumisia ja muita vähäisempiä vaurioita lukuun ottamatta, vielä lauantaiaamuna säilyneet vahingoittumattomina. Taistelu jatkuu, mutta valkokaartilaisten voitto on varma.
Tänään.
Keskikaupunki, Töölö, Hietalahti ja Kaivopuisto oli lauantaina klo 10 täydellisesti puhdistettu punakaartilaisista. Siellä täällä kohtaa silmää rikkiammutut liike. ja asunrakennusten akkunat. Suurin hävitys on kohdannut Esplanaadin ja Länsi-Heikinkatujen seutuja. Muutamat liikkeet ovat sekä sisältä että ulkoa perinpohjin hävitetyt. Turun kasarmin paloa jatkui edelleen tulen kuumentamien kuulien itsestään räjähdellessä. Rautatien torilla oli kasoittain vastaan antautuneiden punakaartilaisten merkkinauhoja. Heikinpuistossa, Kasarminkadulla ja jossakin muualla virui myöskin joitakuita kuolleita punakaartilaisia, joita ei vielä oltu keritty korjata pois.
Senaatti.
Tänään aamupäivällä aloittivat punaiset senaatin talosta ammunnan ja tällöin joutui Punaisen Ristin huolehdittaviksi 2 kaatunutta ja n. 15 haavoittunutta. Näistä oli yksi saksalainen, muut valkoisia.
”Smolnan” antautuminen.
Kapinoitsijain päämajaa, ent. kenraalikuvernöörin taloa ryhtyivät saksalaiset ampumaan lauantaiaamulla kuularuiskuilla ja kivääreillä. K:lo neljännestä vaikka 10 a.p. tuli sieltä 3-henkinen lähetystö valkoisella lipulla varustettuna saksalaisen ylipäällikön luo Kleinehn hotelliin sopimaan antautumisesta. Antautuminen oli tapahtuva ehdoitta. Lähetystö palasi ”Smolnaan”, josta vähän ajan päästä tuli ulos n. 50 punakaartilaista. Saksalaiset menivät tarkastamaan taloa, jolloin huomasivat etteivät kaikki punakaartilaiset olleetkaan antautuneet. Tämän johdosta poistuivat saksalaiset ja toivat nyt tykin kauppatorille varustautuen taloa pommittamaan. Sen huomattuaan juoksivat punakaartilaiset ulos lähtien pitkin Esplanadia Oopperakellarille päin, jolloin saksalaiset alkoivat heitä ampua luullen heidän pakenevan kun juoksivat päinvastaiseen suuntaan kuin oli määrä. Ammunnassa haavoittui 16 punakaartilaista ja 2 kuoli. Nyt valtasivat saksalaiset talon ilman enempää vastarintaa.
Töölössä.
Jo torstai-illalla oli koko elämä Töölössä kovin vilkasta. Töölöläiset keräytyivät kallioille kuulemaan tykkien jyskettä saksalaisten valloittaessa Pitäjänmäen varustuksia. Punaiset juoksivat hermostuneesti karkoittamaan uteliasta yleisöä, jopa ampuivatkin. Innostus kohoili, kun alkoi kuulua kuularuiskun rätinää, mikä oli selvänä merkkinä, että punakaartilaiset ovat karkoitetut asemistaan ja saksalaiset ovat Huopalahdessa.
Aikaisin perjantaiaamuna nähtiin Töölössä punakaartilaisten olevan hermostuneessa toiminnassa. Heidän autonsa surisivat pitkin Viertotietä. Haavoittuneita ja kuolleita tuotiin joukoittain kaupunkiin. K:lo 8 jälkeen aamulla alkoi Töölön tullin luota tulla yksityisiä punakaartilaisia, joukossa naisiakin. Muudankin nainen astuskeli pitkin viertotietä silkkisukat ja korkeakorkoiset kengät jalassa sekä – kivääri olalla. Toisella punakaartilaisnaisella taasen oli kivääri olalla, pistin vyöllä ja puuhka käsissä.
K:lo 8-1/2 9 perjantai-aamulla saapui tieto, että punakaartilaisten ketjut Töölön tullissa – niitä piti olla kolme ketjua – on lyöty. Punakaartilaiset varustivat Nikolajeffin edustalla panssariautoaan ja lähettivät sen tuleen.
K:lo 11-12 ajoissa päivällä alkoi Töölössä pitkin katuja punakaartilaisten ammunta, joka oli aivan tarkotuksetonta. Asukkaat vetäytyivät suojiinsa ja punaiset jäivät yksin kadulle. Kauvan eivät he kuitenkaan saaneet rauhassa mellastella. Klo 4 tienoissa iltapäivällä alkoivat saksalaiset ilmestyä Viertotielle kohtaamatta mainittavampaa vastarintaa. Viertotien päähän johonkin Nikolajeffin kohdalle olivat punaiset asettaneet kuularuiskun ampuen pitkin Viertotietä. Saksalaiset tulivat varovaisesti pitkin Hesperian puolista viertä. Museon kohdalla menivät he poikki Viertotien, jolloin yksi sotilas haavoittui. Cygnaeuksenkadulla ampui muudan punanen murhamies revolverilla erästä saksalaista upseeria haavoittaen häntä. Tihutyönsä tehtyään heitti hän pois revolverinsa ja katosi väkijoukkoon. Nervanderinkadulle kimnaasin kohdalle asettivat saksalaiset kuularuiskun ja nyt alkoi kaupungin puhdistus. Ensinnä valloittivat saksalaiset Fredrikinkadun kasarmit ja Nikolajeffin ja Maitosentraalin talot. Turun kasarmiin olivat kapinoitsijat linnoittautuneet, jonka vuoksi sitä vastaan avattiin tykki- ja kuularuiskutuli. Pian ryhtyi kasarmi palamaan ja kesti paloa koko yön lauantai-aamuun asti, jolloin siitä oli jäljellä vain raunioiset seinät. Osa punakaartilaisia löysi hautansa raunioista, osa antautui ja loput pakenivat Raittiusyhdistys Koiton taloon. Töölö oli nyt pääasiallisesti puhdistettu kapinoitsijoista.
Saksalaisten ilmestyttyä Töölöön puhkesi ilmoille sanomaton riemu. Ihmiset tervehtivät heitä äänekkäin huudoin, heilutellen nenäliinoja ja kukittaen heitä. Joka talosta riensi kilvan naisia ja miehiä tarjoamaan heille virvokkeita, ruokaa, juomaa, paperosseja ja sikaareja. Tänne tulleet saksalaiset ovat reipasta ja iloista väkeä. He kertoilivat retkistään ja oloistaan kevyesti ja hupaisasti. Oli ilo katsella sitä erinomaista järjestystä ja tarmoa, joka heistä ilmenee, nytkin vaikka ovat n. viikossa Hangosta marssineet tänne murtaen joka paikassa kapinoitsijain vastarinnan. Töölöläiset valmistivat heille ensimmäisen lepohetken yöksi täällä museoon ja kimnaasiin.
Sörnäinen.
Vähää vaille klo 11 a.p. tänään saapui saksalainen sotalaiva Stenbergin tehtaan taakse nähtävästikin laskien joukkoja maihin. Sotaväki ryhtyi heti ampumaan. Parin kymmenen minuutin perästä saapui toinen sotalaiva samaan paikkaan. Samaan aikaan kaatui Työväentalon torni ja tuli levisi ullakolta 2:seen kerrokseen. Myöskin talo n:o 4 Säästöpankin kadun varrella ja Työmiehen kirjapaino palavat. Puolenpäivän seuduissa luhistui Työväentalon katto. Noin kello 12 saapui sotalaiva Pitkänsillan kaupunginpuoleiseen päähän. Sotalaivasta laskettiin joukkoja Siltavuorenkadulle, mistä ne nähtävästikin etenivät Oiko- ja Kulmakatuja myöten ruotsalaisen realilyseon seutuville, missä ne ryhtyivät opistorakennusta ampumaan.
Siltasaarenkadulla ei puolenpäivän aikana näkynyt punakaartilaisia. Työväentalo on tyhjä. Siltasaaren- ja Sirkuskatujen kulmasta näkyi pienoinen ryhmä punaisia, jotka näyttivät hyvin hämmentyneiltä.
Pitkänsillan korvaan tullut sotalaiva siirtyi myöhemmin kauemmaksi satamaan ja alkoi sitten toiselta kyljeltään pommittaa Kallion kaupunginosaa, jossa syttyi tulipaloja. Klo 1:den tienoissa oli puutalo n:o 17 Lönnrotinkadun ja 2 linjan kulmassa ilmitulessa. Tuli siirtyi ennen pitkää kahteen viereiseen taloon.
———–
Punakaarti nosti k:lo 2 iltapäivällä valkoisen lipun Kallion kirkon torniin ja heidän neuvottelijansa kulkevat Pitkääsiltaa myöten kaupunkiin. Odotetaan yleistä antautumista.
14.4.1918
Laillisen yhteiskuntajärjestyksen palauttaminen.
Kapinan kukistaminen.
Suomen kansalaisille!
Maailmansota kukisti Venäjän tsaarivallan, joka vuosikymmenien ajan on Suomea sortanut.
Tsaarien Venäjän raunioille perustivat bolshevikit valtansa. Heidän tarkoituksenaan on yhteiskuntajärjestyksen kukistaminen, laittomuuden ja anarkian levittäminen yli koko maailman. Heidän taistelukeinonaan ovat ryöstöt ja murhat.
Suomi on ensimmäisiä maita, joka joutui bolshevikien kiihoituksen ja hyökkäyksen esineeksi. Osa kansaamme on yhtynyt heihin ja noussut omaa isänmaataan vastaan.
Taistelu näitä hävittäviä voimia vastaan on parhaillaan meillä käynnissä.
Suomen hallitus ja maan lainkuuliaiset asukkaat eivät kuitenkaan ole yksin taistelussaan. Heillä on mahtava tuki Saksan kansasta ja sen voitokkaasta armeijasta, samasta armeijasta, joka kukisti tsaarivallan mahdin ja aukaisi tien Suomen itsenäisyydelle.
Kansalaiset!
Ne Saksan joukot, jotka nyt marssivat Suomeen, eivät tule maatamme valloittamaan. Ne tulevat tänne yhdessä meidän kanssamme taistellakseen idän ruttoa vastaan ja lyödäkseen maahan punaisen hirmuvallan. Ottakaa vastaan nämä joukot tervetulleina vieraina maasta, joka on tahtonut ja yhä edelleen tahtoo edistää Suomen onnea ja menestystä.
P. E. Svinhufvud.
Suomen Senaatin puheenjohtaja.
Matkalla Saksan ja Ruotsin kautta Suomeen maaliskuulla 1918.
14.4.1918
Tervehdys saksalaisille auttajillemme.
Maailmansodan suoranaisilta koettelemuksilta onnellisesti välttyneenä joutui kansamme kaksi ja puoli kuukautta sitten katkeran kansalaissodan raadeltavaksi. Hetkellä, jolloin kansamme heitti niskoiltaan vuosisataisen venäläisen sorron kahleet, yllytti entisen sortajakansamme vallassa oleva ryhmä oman kansamme anarkistisen osan laillista hallitustamme ja kansanvaltaista eduskuntaamme vastaan, antaen sille aseet käteen ja lähettäen joukoittain sen avuksi omia samankaltaisia kansalaisiaan.
Ihmeteltävällä voimalla ja sitkeydellä nousi lainkuuliaisen kansamme enemmistö tätä koko lakipohjaista yhteiskuntalaitostamme ja isiltä perittyä sivistystämme järkyttävää kapinaa vastaan. Ja vaikka kapinallisten käytettävänä oli alusta alkaen suuren valtakunnan kaikki nykyaikaisen sodankäynnin teknilliset apuneuvot, sen sijaan että hallituksemme joukkojen täytyi alkaa melkein paljain käsin, on kapinallisten ollut askel askeleelta väistyttävä. Ilman ulkonaista apua olisi kapinan kukistaminen epäilemättä meidän pienelle kansallemme tuottanut paljoa raskaampia vaikeuksia ja uhreja kuin nyt, jolloin meillä on ollut ilo nähdä mahtavan Saksan urotöistään verrattomien sotilaitten astuvan niemellemme ja paljastavan voitokkaan miekkansa lainalaisen yhteiskuntajärjestyksemme ja vapautemme puolesta.
Suomalaisia ovat koko sen historiallinen olemassaolon aikana yhdistäneet lujat sivistyksen ja keskinäisen kanssakäymisen siteet Saksan kansaan. Entistäänkin lujemmiksi käyvät nämä siteet senjälkeen kun molempien maiden hallitukset äskettäin ovat solmineet tärkeän sopimuksen ja erittäinkin sen kautta, että Te, syvästi kunnioitetut saksalaiset soturit, olette käymänne maailmansodan kenties ratkaisevimmalla hetkellä tulleet auttamaan meitä idästäpäin leviämään pyrkivän anarkian ja sekasorron kynsistä.
Tästä uhrautuvasta ja paljon vaikuttavasta avustanne pyydämme lausua Teille sydämellisimmät, vilpittömimmät kiitoksemme.
Liittäköön Saksan suuri kansa ja sen mainehikas armeija tämän jalomielisen avun voittojensa pitkään luetteloon!
16.4.1918
Tulevaisuuden lähtökohtia.
Tuskin oli Suomi, maailmanhistoriallisten tapahtumain avulla, päässyt itsenäiseksi ja saanut riippumattomuutensa kansainvälisesti tunnustetuksi, kun sosialistisen puolueen johto, valtaan päässeiden venäläisten anarkistien yllyttämänä ja avustamana, nosti aseellisen vallankumouksen Suomen yhteiskuntajärjestystä, Suomen kansan yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittua eduskuntaa ja sen asettamaa hallitusta vastaan, alkoi siten verisen kansalaissodan.
Venäjän vallankumous oli Suomestakin poistanut vihatun sortohallituksen ja tuottanut valtiollisen vapauden. Mutta samalla se työväestön keskuudessa, johon vuosikausien ajan oli vaikutettu yksipuolisesti tosioloja väärentävällä kiihoituksella, herätti ajatuksia luokkapyrkimyksienkin toteuttamisesta vallankumouksellisilla keinoilla. Lisäksi tuli, että valtiollisten olojen ollen sekavassa välitilassa ja todellisen, yhteiskuntakokonaisuuden käskettävissä olevan järjestysvallan puutteessa, työväestön taholla oli saatu rankaisematta ja tehokkaasti torjumatta harjoittaa laitonta väkivaltaisuutta yhteiskuntaelimiä, viranomaisia sekä yksityisiä kohtaan. Lakkaavasta sotateollisuudesta päässeistä ja lakkaavista vallitöistä venäläistä koulua käyneistä tuli koollekasautuneita, nyt työttömiksi jääviä joukkoja otolliseksi maaperäksi ja välikappaleeksi kumouksellisille aikeille. Pohjaa niille tarjosivat sekä korjausta kaipaavat todelliset että luulotellut epäkohdat ja elintarvikepula, joista syytettiin porvarillisia eduskunnassa ja hallituksessa, ja lisää tekosyytä saatiin siitä, että eduskunta ja hallitus eivät voineet sokeasti noudattaa sosialistisen vähemmistön määräyksiä ja vaatimuksia eikä kaikessa menetellä sille mieliksi, ja erittäinkin siitä, että ne ryhtyivät toimenpiteisiin lujan järjestysvallan aikaansaamiseksi, jonka valitettavat tositapahtumat olivat osoittaneet välttämättömäksi ja jota ei suinkaan tarkoitettu aseelliseen hyökkäykseen työväestöä ja sen oikeuksia vastaan vaan rikosten ja laittomuuksien ehkäisemiseksi, tulkootpa miltä taholta tahansa. Kun vallankumous Venäjällä sitten ei kyennyt luomaan pysyväistä uutta järjestystä, vaan turmeltui anarkistiseksi yhteiskunnalliseksi mullistukseksi, niin ei suurella osalla Suomen työväestöä ja sen järjestynyttä johtoakaan ollut kylliksi vastustusvoimaa venäläistä tartuntaa vastaan, vaan venäläisten varustamana ja venäläisten kehoituksesta, jollei käskystä, se ryhtyi sisälliseen kapinaan ja, kun Suomen kansa ei sen laittomaan valtaan alistunut, sisälliseen sotaan laillista oikeusjärjestystä ja sitä kannattavaa kansansa enemmistöä vastaan.
Kolmatta kuukautta kestäneiden taistelujen jälkeen tulee kapina nyt kukistetuksi, Suomi vapautetuksi sortovallasta, jonka moista se ei pahimpinakaan vieraan vallan aikoina ole kokenut ja joka, niin kauas kuin sen käsi ulottui, häikäilemättä hävitti ei ainoastaan valtion ja kunnan julkista järjestystä, vaan myöskin kaikki yksityisten kansalaisoikeudet ja oikeusturvan. Itsenäinen Suomen valtio on pian saava voitollisesti olemassa olonsa puolustukseksi myöskin sisällistä valtiokavallusta vastaan.
Mutta kaiken sen tuhon ja hävityksen jälkeen, mitä tuo kevytmielisesti aloitettu rikollinen yritys on mukaan tuonut, on koetettava saada taas käyntiin sen katkaisema elämä valtion, yhteiskunnan sekä sivistyksellisen ja taloudellisen toiminnan aloilla, niin että Suomen maa ja kansa voisi puolustaa paikkansa oikeusvaltiona ja sivistyskansana. Jo niiden haavojen parantamiseen ja vaurioiden korjaamiseen, joita vallankumous ja sen kukistamiseksi välttämättömät toimenpiteet ovat aikaansaaneet, ja erityisesti yhteiskunnallisesti eheän kansan luomiseen vallankumouksen jälkeen vaaditaan epäilemättä pitkällisiä ponnistuksia, monet tärkeät tehtävät odottavat suorittamista sisällisen kehityksen alalla ja aivan uusiakin avautuu eteemme Suomen kansan uudessa valtiollisessa ja kansainvälisessä asemassa. Mutta lähinnä on ensiksikin välttämätöntä viipymättä päästä selvyyteen niistä lähtökohdista, joista pitäen tulevaisuuden tehtäviin on käytävä käsiksi.
I.
Vakavan pohjan saamiseksi tulevaisuuden tehtäville on tärkeää, että väkivaltaisia mullistuksia ei jatketa uusilla mullistuksilla, ei taaksepäin antautumalla vastavaikutusten valtaan taantumuksellisilla toimenpiteillä, eikä eteenpäin olevista oloista ja historiallisesta kehityksestä välittämättä äärimmäisyyksiin heittäytymällä. Elämä ja kehitys on mikäli mahdollista saatava taas jatkumaan siitä, mihin vallankumous niiden juoksun katkaisi, saatava jatkumaan niitä raiteita, joilta vallankumous ne syöksi pois.
Niinpä valtiollisella alalla yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta ovat jätettävät entiselle kansanvaltaiselle kannalleen ja tasavaltalainen hallitusmuoto, joka tosiasiallisesti jo on olemassa, on valtiosäännössä nimenomaan vastaisestikin vahvistettava.
On kyllä helposti käsitettävää, jos meilläkin näyttäytyy aina luonnonlain välttämättömyydellä uusiutuva ilmiö, että vallankumousten jälkeen pyrkii taantumus saamaan jalansijaa, joka pyrkimys saattaa tulla ylivoimaiseksikin, jos kukistetut kapinoitsijat vielä sen jälkeenkin jatkavat rikollista toimintaansa. On käsitettävää, jos äsken koetut katkerat kokemukset saattavat monenkin ajattelemaan, että koska kansanvaltaiset valtiolaitokset eivät ole voineet kestää edes sellaista mieletöntä yritystä kuin tämä vallankumous, niin asiaa on autettava kansanvaltaisuutta rajoittamalla, että kun Suomen työväki on ajautunut kykenemättömäksi ja kypsymättömäksi käyttämään tätä suurta vaikutusvaltaa, jonka kansanvaltaiset valtiolaitokset sille kansan ja eduskunnan suurimpana puolueena tarjoavat, taikka edes käsittämään sen arvoa ja merkitystä, niin valtiollista valtaa on enemmän pidätettävä niille kansanaineksille, jotka paremmin ymmärtävät käyttää sitä koko yhteiskunnan hyväksi. Mutta se olisi käsittääkseni paha ja erittäin arveluttava erehdys. Onnetonta olisi, jos voittajan taholla asetuttaisiin sille kannalle, että nyt on käytettävä sosialistien kapinan tuottamaa tilaisuutta taantumuksen ja luokkaetujen hyväksi. Olisihan työväen siitä kyllä kiitettävä ja syytettävä johtajiaan, jotka vetivät sen varman kehityksen tieltä vallankumouksen seikkailuun. Mutta sitä on kuitenkin vältettävä yleisen edun tähden. Samalla kuin yleinen etu kansamme tulevaisuuden lähtökohdaksi vaatii, että valtion tulee saada riittäviä keinoja rikollisten yritysten, myöskin työväestön taholta tulevain, torjumiseksi, samalla ovat kansanvaltaiset laillisen edistyksen mahdollisuudet sekä yleensä että erityisesti työväelle säilytettävät avoinna. Ei yleinen ja yhtäläinen äänioikeus eikä yksikamarinen eduskuntamuoto ole ollut syynä vallankumousyritykseen, päinvastoin se että niitä ei ole hyväksikäytetty, vaan rikolliseen uhkapeliin antautuen heitetty pois parlamentaarisilla keinoilla saavutettavissa olevat mahdollisuudet. Ilman tuollaista äänioikeutta ja eduskuntamuotoa vallankumous olisi ollut, joskaan ei oikeutettu, niin ainakin paljon helpommin selitettävissä ja vähemmän ilmeisesti epäoikeutettu.
Kysymys äänioikeuden rajoituksista ja kaksikamarisesta eduskunnasta olisi vielä voinut tulla keskustelun alaiseksi silloin, kun luovuttiin säätyeduskunnasta, ja olisi siihen verraten voinut olla edistysaskelkin. Mutta nyt ainakin se on liian myöhään nostettu. Tuollaiset muutokset tuntuisivat nyt loukkaavalta taantumukselta, käyden aivan vastoin nykyistä kehityssuuntaa yleensä. Tämä kehityssuunta sellaiseen kansanvaltaisuuteen ja valtiollisen vallan tasaamiseen päin, kuin meillä jo on voimassa, tulee varmaankin maailmansodan jälkeen muissakin maissa esiintymään erittäin voimakkaana, joko välittömästi, jos kaukonäköisesti suostutaan tehokkaisiin uudistuksiin, taikka taantumuskauden ja kumouksien jälkeen, jos niihin ei suostuta. Mutta niin ollen ei yleisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan poistaminen meilläkään suinkaan olisi omansa turvaamaan kansallemme rauhallista kehitystä eikä voisi tulla pysyväiseksikään vaan tuottaisi ainoastaan tyytymättömyyttä ja rauhattomuutta, ehkäpä kumouksiakin, jotka silloin saattaisivat saada laajemmaltakin kannatusta kansastamme kuin äskeinen aiheettomampi luokkavallankumous.
Mitä erityisesti siihen tulee, että yksikamarinen eduskunta muutettaisiin kaksikamariseksi, tulee vielä lisäksi, että meidän yhteiskuntaoloissamme ei ole perustuksia, joihin erityinen ensi kamari soveliaasti voisi liittyä, kun ei ole esim. ylemmänasteisia itsehallintoyhdyskuntia. Minkäänlainen säätyedustusten uudestaan palauttaminen, vaikkapa vain osaan eduskuntaa sekä toisin muodostettuna ja uusilla aineksilla laajennettuna, ei nyt enää näytä mahdolliselta, sittenkuin säätyeduskunta kerran on lakkautettu ja säädyt kokonaan menettäneet entisen merkityksensä. Jos esim. ajateltaisiin edustajanpaikkoja ensi kamarissa annettavaksi sellaisille, eri toimia ja etuja edustaville kansalaisryhmille kuin hallinto- ja tuomarinviroissa oleville, opettajille ja papistolle, kaupalle ja teollisuudelle, maanomistajille, sekä työväestölle, niin voi ensiksikin muistuttaa, että virkamiehet ovat, riippuvaisia hallituksesta, eduskunnasta tai molemmista, monessa maassa kokonaan suljetut pois eduskunnasta ja ovat tuskin sopivia saamaan ainakaan sellaista erikoisvaikutusta eduskunnan kokoonpanoon. Kaikki muut ryhmät tulisivat taas ”porvarillisina” olemaan viimeisen ryhmän vastakohtana ja tälle suotu osuus tulisi varmaankin näyttämään kohtuuttoman heikolta, kun sitä verrattaisiin valitsijain lukuisuuteen, useinkin ottamatta huomioon sen suurta vaikutusta toisen kamarin kokoonpanossa. Siten ensi kamarin toimeenpaneminen tulisi antamaan kiihkeästi käytettävän aiheen hyökätä laillisen kansaneduskunnan kimppuun, jonka arvovaltaa juuri nyt olisi erittäin tärkeä saada, vallankumouksellisia samaten kuin valtiokaappauksellisia menettelytapoja vastaan, voimaansa palautetuksi ja vahvistetuksi niin laajoissa kansankerroksissa kuin mahdollista.
Meidän täytyy siis koettaa tulla toimeen ilman sitä hyötyä, joka kaksikamarisesta eduskunnasta saattaisi olla mielivallan ja harkitsemattomain päätösten ehkäisemiseksi, ja voitaneenkin tulla toimeen, jos vain hallitukselle varataan riittävä toimivalta ja saadaan parlamentaarisuuden periaate järjellisesti sovellutetuksi, niin että ei anneta hallituksen eron koneellisesti johtua jokaisesta sitä vastaan käyneestä äänestyksestä, vaikka tämä ei osoittaisikaan todellista eduskunnan luottamuksen puutetta, ja että hallituksen yhteinen vastuunalaisuus käytännössäkin rajoitetaan vain hallituksen yleiseen suuntaan, mutta muuten kukin hallituksen jäsen saa vastata vain omasta menettelystänsä.
Se tarkoitus, jota erityisellä ensikamarilla tavoitellaan, saattaisi osaksi olla saavutettavissa toisellakin keinolla, nimittäin sillä, että eduskunnan päättämät lait voisi saada kansanäänestyksellä ratkaistavaksi. Sellaisenaanhan sellainen järjestelmä kyllä olisikin ajateltavissa. Mutta kun meidän maamme olot ovat aivan toiset kuin mihin se Sveitsissä, Amerikassa ja Australiassa nojautuu, niin täytyy epäillä, olisiko se sopiva kaikkien niiden monien yleisten vaalien ja äänestysten lisäksi, joita jo muutenkin tulee toimitettavaksi. Ainakin on syytä odottaa kokemusta uusista kunnallisista kansanäänestyksistä, ennen kuin ryhdytään kansanäänestyksillä Suomen valtion lainsäädännössä kokeilemaan.
Nykyistä valtiollista äänioikeutta vaaditaan muutettavaksi toiseenkin suuntaan, kuin edellä on ollut puheena, nimittäin äänioikeutta laajennettavaksi siten, että ikäraja alennettaisiin 24 vuodesta 20 vuoteen ja että muutkin nyt säädetyt äänioikeuden rajoitukset poistettaisiin. Mitään asiallista oikeutusta ei tällä vaatimuksella kuitenkaan ole. Että valtiollinen äänioikeus annettaisiin myöskin mielenvikaisille, holhuunalaisille, kansalaisluottamusta vaille oleville y.m.s., ei voi olla tarpeellista eikä yleisen hyödyn mukaista. Nykyinen ikäraja taas kyllä vain suhteellisesti oikea, niin kuin kaikki ikärajat, mutta ainakin tätä nykyä, yleisen täysivaltaisuudenkin alkaessa vasta 21 vuodesta, se on hyvinkin paikallaan. Nykyisellä äänioikeudellakin, yhdistettynä yksikamarijärjestelmään, on Suomen eduskunta äärimmäisen kansanvaltaisimpia mitä missään nykyajan valtiossa tavataan. Se seikka, että mainitut muutokset kuuluvat sosialistien vaatimuksiin, ei luonnollisesti yksin riitä niitä oikeuttamaan, semminkään nyt, kun sosialistit rikollisella menettelyllään ovat, luultavasti pitkiksi ajoiksi pahasti heikentäneet sanojensa todistusvoimaa siitä, mitä valtion ja kansan etu vaatii. Uudistuksia tarvitaan kyllä myöskin työväen vaatimaan suuntaan, mutta niitä tarvitaan toisilla aloilla.
Lopputulokseksi siis jää, että valtiollisen äänioikeuden muuttaminen ei nykyään ole suotava eikä tarpeen vaatima. Ja kun samaten on myöskin eduskunnan kokoonpanon laita, niin nykyinen valtiopäiväjärjestys yleensä voidaan jättää muuttamatta. Siten saadaan yksi kiinteä lähtökohta tulevaisuuden tehtäville, kun ainakin se osa valtiosääntöämme, jonka valtiopäiväjärjestys sisältää, voi jäädä järkyttämättä voimaansa.
Mitä edellä, äänioikeuden ja eduskuntamuodon puheena ollen, on sanottu taantumuksellisten toimenpiteiden arveluttavaisuudesta, pitää yleensä paikkansa myöskin siitä ajatuksesta, että Suomelle vahvistettaisiin monarkinen hallitusmuoto. Sellaisenaan silläkin kyllä voisi olla etunsa jos haittansakin, erittäinkin sikäli, että sukulaisuussuhteet muiden maiden hallitsijasukujen kansa saattaisivat tukea maamme edustusta ja sen etujen valvomista kansainvälisissä asioissa, vaikka toiselta puolen kyllä saattaisivat aiheuttaa ulkonaista riippuvaisuuttakin. Mutta itsenäisen Suomen omissa oloissa ei monarkisella hallitusmuodolla olisi kyllin vahvoja luonnollisia juuria. Maassamme kun ei ennestään ole ollut hallitsijaa hovineen, niin ne, semminkin kun hallitsijaksi tietenkin olisi otettava muukalainen, tuntuisivat perin oudolta ilmiöltä. Hallitsijan osaksi tulisi syystäkin sitä vastenmielisyyttä, jonka sortoajan hallituspolitiikka synnytti. Tasavaltainen hallitusmuoto, joka meillä nyt on tosiasiallisesti olemassa ja joka kaikkialla on ollut ja tulee olemaan jyrkkien edistyspuolueiden ihanteena, tulisi laajoille kansamme kerroksille, muillekin kuin sosialistiselle työväestölle, esiintymään menetettynä ja taas tavoiteltavana kansanvaltaisuuden etuna.
Edellä kosketeltuja muutosehdotuksia olen arvostellut asiallisen tarpeellisuuden ja suotavuuden kannalta, pitäen itsestään selvänä, että niihin ei missään tapauksessa olisi ryhdyttävä muuten kuin täysin laillisessa järjestyksessä, perustuslaissa säädetyn eduskuntaenemmistön päätöksen nojalla. Sillä jos laittomia ja väkivaltaisia mullistuksia jatkettaisiin uusilla samanlaisilla, vallankumousta valtiokaappauksella, niin alennuttaisiin sosialisti-bolshevikiläisen kumouksen tasolle, siirryttäisiin laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustamisesta hyökkäämään sitä vastaan, eikä voitaisi mitään yhtenäistä pohjaa saavuttaa rauhalliselle olojen kehitykselle. Uusi kumous vastakkaiseen suuntaan pyrkisi sitten taas syrjäyttämään, mitä siten olisi rakennettu, ja se vaara olisi tarjona, että sitä tietä emme voisi olla joutumatta jonkun sellaisen kansan holhouksen ja kurinpidon alaiseksi, joka kykenee luomaan ja voimassa pitämään pysyväistä valtiolaitosta ja oikeusjärjestystä sekä lainalaista yhteiskuntaelämää, että itsenäinen Suomi kenties kuinka pitkiksi ajoiksi, tulisi olleeksi vain ohimenevä unelma.
Samaten kuin valtiollisella, samaten myöskin kunnallisella ja yhteiskunnallisella alalla on varottava, ettei kukistetun vallankumouksen raunioilla taantumus pääse vallalle. Laillisesti päätetyt ja säädetyt saavutukset työväestön ja varattomain kansankerrosten hyväksi ovat sen tähden nyt jätettävät voimaansa, erityisesti myöskin uudet kunnallisasetukset ja kahdeksan tunnin työpäivälaki. Kunnallishallinnon uudistus on toimeenpantava ja kunnallistoiminta vallankumouksen aiheuttaman seisahduksen ja sekasorron jälkeen saatettava käyntiin. Edellisten lakien mukaisesti, teollisilla työaloilla taas on jälkimmäistä lakia sovellettava ja noudatettava. Mikäli noihin lakeihin tarvitaan muutoksia, puoleen tai toiseen, ovat ne jätettävät saavutettavain kokemusten ja tähän nojautuvain vastaisten lainsäädäntötoimenpiteiden varaan.
Mutta entisiin saavutuksiinkaan ei ole pysähdyttävä, vaan yhteiskunnallista edistystä on edelleen jatkettava, ei vallankumouksen tähden, vaan vallankumouksesta huolimatta. Ennen vallankumousta oli eduskunnassa ja sen ulkopuolella porvarillisten puolueiden taholla vireillä pitkälle meneviä uudistusehdotuksia, jotka varmasti olisivat saavuttaneet eduskunnan enemmistön hyväksymisen ja joista monet jo olisivat johtaneet valmiina voimassa oleviin lakeihin, jolleivät sosialistit kapinallaan olisi sitä tehneet mahdottomaksi. Näihin siten viivästyneisiin uudistusyrityksiin on uudestaan käytävä käsiksi, ja siten saatava toteutetuksi niitä parannuksia oloihimme, jotka olisivat olleet Suomen työväen saavutettavissa ilman vallankumousta ja sen uhrauksiakin. Ja lisäksi on jatkuvassa lainsäädäntötyössä vireille pantava ja suoritettava myöskin uusia edistyskysymyksiä, niin että maassamme saadaan aikaan monipuolinen, tehokkaan edistyksen leimaama kehityskausi. Ratkaisuahan kaipaavat, muuta mainitsemattakaan, uskonnonvapauslainsäädäntö, oikeudenkäyntilainsäädäntö, verotuslainsäädäntö ja monihaarainen yhteiskunnallinen lainsäädäntö. Sitä valmisteltaessa on otettava huolellisesti harkittavaksi myöskin mitä asiallisesti oikeutettua saattaa olla varteenotettavaa työväen vaatimuksissa, jopa niissä ns. laeissakin, joita vallankumoukselliset enimmäkseen eduskunnassa vireillä olevia ehdotuksia turmellen, ovat suvainneet joukoittain Suomen kansalle sanella ilman mitään laillista valtuutusta ja laillisia muotoja ja sen tähden myöskin voimatta niitä väkivallallakaan voimaan oleviksi saada.
Suomen työväestöä ei saa rangaista sosialistien vallankumouksesta kieltämällä siltä tarpeellisia ja oikeutettuja lainsäädäntötoimenpiteitä. Vaikka valitettavan suuri osa työväestöä johtajainsa ja muukalaisten houkuttelemana antautuivatkin tuohon rikolliseen yritykseen, olisi väärin pitää työväestöä kokonaisuudessaan valtionkavaltajina kapinoitsijoina. Ovathan eri suuressa määrin siinä kohden syyllisiä ja vastuunalaisia itse vallankumouksen ja aseellisen kapinan johtajat sekä murhien, ryöstöjen ja muiden sellaisten rikosten tekijät, ne jotka vallankumouksessa ovat toimineet vain johtajain avustajina ja määräysten toimeenpanijoina, ne jotka vasta vallankumouksen puhjettua ovat antautuneet sen palvelukseen, monet varmaankin vakaumuksesta, vääristeltyjen ja kuvittelujen sekä väärinkäsitetyn solidaarisuuden harhauttamina, sekä ne, jotka siihen on pakotettu usein hyvinkin väkivaltaisesti. Ja kokonaan eri asemassa ovat ne työläiset, järjestyneet ja järjestymättömät, jotka pakotuksestakin huolimatta ovat pysyneet kotonaan puheenalaisesta yrityksestä erillään. Rikollisen kapinan rankaiseminen ei siis yleensäkään saa kohdistua koko Suomen työväestöön eikä rangaistuksena missään tapauksessa ole käytettävä työväestön asemaa parantavan edistyslainsäädännön pysäyttämistä, koko kansankin vahingoksi. Mutta toiselta puolen ei saa tulla kysymykseenkään hyväksyä sellaisia ja niin pitkälle meneviä vaatimuksia, että niitä ei voida pitää asiallisesti oikeutettuina eikä maalle ja kansalle hyödyllisinä, ei saa antaa mitään aihetta siihen käsitykseen, että myönnytyksiä tehtäisiin ikään kuin vasta kukistetun rikollisen vallankumouksen ansiosta ja palkinnoksi, siten suorastaan houkutellen uusiin samanlaisiin yrityksiin – samalta tai toisilta tahoilta.
Vaikka sosialistein kapina onkin viivyttänyt uudistuskysymyksien ratkaisua, niin on eduskunnan jo tänä keväänä selvitettävä eräät välttämättä viipymättä ratkaisua kaipaavat asiat ja siinä sivussa ehkä suoritettava joitakin vähemmän tärkeitäkin asioita, jotka jo ennen vallankumousta olivat miltei valmiit päätettäviksi. Tätä ei voi estää se seikka, että sosialistien rikollinen menettely on suuresti heikontanut heidän vaatimuksiensa pontta siitä, mitä niillä laillisesti parlamenttaarista tietä ajettuina olisi voinut olla ja että sosialistit myöskin tuolla menettelyllään ovat riistäneet itseltään mahdollisuuden niin monituisesti ja tehokkaasti ottaa osaa valtiopäiväasiain käsittelyyn, kuin olisivat voineet, jolleivät olisi tuohon seikkailuun heittäytyneet. Eduskunnan päätösten pätevyyteen Suomen kansan täydellä valtuutuksella tehtyinä se seikka ei vaikuta, koska valtiopäiväjärjestyksen mukaan valiokunnat voidaan täydentää niin monella varajäsenellä, kuin tarve vaatii, eikä eduskunnalle enemmän kuin suurelle valiokunnallekaan ole säädettynä mitään vähintä määrää jäseniä, jota päätösten tekemistä varten pitää olla saapuvilla. Eri asia on, että tuonnempana saattaa olla syytä ottaa harkittavaksi, eikö ennen määräaikaisia vaaleja olisi ryhdyttävä uusien eduskuntavaalien toimittamiseen.
K. J. S.