sivu10

23.12.1918

Valtionhoitajan julistus Suomen kansalle.
Saapuessaan eilisiltana Suomeen antoi valtionhoitaja seuraavan julistuksen:

Suomen kansalle!

Tällä hetkellä, kun minä Eduskunnan luottamuksen kautta kutsuttuna valtionhoitajaksi, jälleen astun isänmaan mantereelle, tervehdin minä maata ja kansaa täydestä sydämestäni. Tunnen raskaasti edesvastuun taakan, ja vaikka olen syvästi kiitollinen luottamuksesta, olisin kuitenkin ehdottomasti kieltäytynyt siitä, elleivät nykyiset kohtalokkaat ajat tapauksineen, jotka maailmanhistoriassa ovat vailla vertaistaan, olisi pakottavasti velvoittaneet minua ankarana aikana suostumaan kansanedustajain kutsuun. Olen ottanut vastaan tämän korkean toimen valtuutettuna siitä, että vilpitön pyrkimykseni on kohtaava koko Suomen kansan ymmärtämyksen ja että tämä kansa nyt on yksimielisenä lopullisesti puolustava Suomen itsenäisyyttä ja vapautta.

Nyt jos koskaan on yksimielisyys ja isänmaan todellisen menestyksen tajuaminen välttämätön. Nyt on vastaisuuden varalle käytävä läheisiin ja ystävällisiin suhteihin niiden valtain kanssa, jotka tulevat ratkaisemaan valtakuntain kohtalot ja jotka, ylevämielisesti kyllä, ovat osoittaneet nälän partaalla olevalle kansallemme sen suuren luottamuksen, että ovat antaneet minun tuoda mukanani lupauksen saada tuottaa maallemme satakaksikymmentä miljoonaa kiloa leipäviljaa.

Yksimielinen työ on edelleen tarpeen sisällisten olojemme järjestämisessä niin, että Suomen kansa ja Eduskunta piakkoin toimitettavien uusien vaalien jälkeen tyynesti ja turvallisesti voivat työskennellä kaikkien sodan iskemien haavain parantamiseksi, sisäisen sovinnollisuuden edistämiseksi, ja nauttia äsken saavuttamastaan vapaudesta. Vihdoin vaaditaan yksimielisyyttä, jotta tämä kansa voisi säilyä kansakuntain kunnioittamana ja saada kaikkien valtioiden tunnustuksen kovassa taistelussa saavutetulle itsenäisyydelleen, sekä jotta se voisi kasvaa niin voimakkaaksi, että se, pyrkien ystävällisiin suhteihin naapurikansain kanssa, jotka ovat säilyttäneet lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, vahvana ja arvostettuna voi elää omaa kansallista elämäänsä ja kulkea edelleen historiallisen kehityksen tietä.

Luottaen jokaisen kansalaisen rehelliseen tahtoon, kutsun minä Suomen kansan yksimieliseen työhön menestyksemme, vapautemme ja tulevaisuutemme puolesta.

Mannerheim

6.12.1918
Itsenäisyytemme vuosipäivänä

Joulukuun 6 päivänä 1917 julisti Suomen eduskunta korkeimman vallan haltijana Suomen riippumattomaksi tasavallaksi.

Tämä oli tulos edellisten päiväin isänmaallemme paljon merkitsevistä käsittelyistä ja tapahtumista. Edellisen marraskuun 15 päivänä oli eduskunta julistautunut korkeimman vallan haltijaksi ja asettanut maalle hallituksen. Suomen kansa oli historiallisesti jo tämän kautta ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, toteuttaen vuosisataisen vapaudenkaipuunsa. Joulukuun 4 päivänä jätti uusi hallitus sitten eduskunnalle ehdotuksen Suomen uudeksi hallitusmuodoksi, jossa itsenäisyytemme määriteltiin, ja antoi myös asiasta samana päivänä päivätyn julistuksen ”Suomen kansalle” ilmoittaen kääntyvänsä ulkovaltain puoleen saadakseen Suomen itsenäisyyden tunnustetuksi.

Kun eduskunta sitten kokoutui joulukuun 6 päivänä, esiteltiin sille  eduskunnan porvarillisten ryhmäin puolesta ja niiden puheenjohtajain allekirjoittama kirjelmä, jossa  ehdotettiin eduskunnan päätettäväksi:

”Sen johdosta, että hallitus on tehnyt eduskunnalle ehdotuksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut.”

Tämän ehdotuksen eduskunta hyväksyi, ja oli siis Suomen itsenäisyys hallituksen ja eduskunnan yhtäpitävällä päätöksellä näin julistettu.

Eduskunnan yllämainittu päätös, mikäli Suomen riippumattomaksi tasavallaksi julistamisen asialliseen pääsisältöön tulee, tapahtui yksimielisesti. Sosialisteilla oli kyllä tässäkin tilaisuudessa oma erikoinen kirjelmänsä, jonka he esittivät edellä mainittujen ryhmäin kirjelmän vastaehdotukseksi ja jossa puhuttiin siitä, että Suomen riippumattomuus olisi ”koetettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän hallituksen kanssa aikaansaatavalla sopimuksella” ja jossa ehdotettiin sekakomitean asettamista tätä varten. Mutta tässäkin vähemmistöön joutuneessa vastaehdotuksessa oli pääperiaatteena kuitenkin se eduskunnassa tehtävä päätös, että ”Suomi on oleva riippumaton tasavalta”.

Tämän valtioteon kautta voidaan sanoa Suomen valtiollisen riippumattomuuden perustuksen tulleen lasketuksi, siitä hetkestä voidaan lukea itsenäisyytemme alkaneeksi. Se vuosi joka on kulunut näistä tärkeistä joulukuun päivistä, on ollut meille kohtalokas, raskaiden koettelemusten ja nuorta itsenäisyyttämme uhkaavain vaarain vuosi, mutta tuo itsenäisyydellemme laskettu perustus on kuitenkin kestänyt. Joulukuun 6 päivän julistus on siten tapausten kiirastulesta toteutunut, useiden ulkovaltain tunnustus itsenäisyydellemme on saatu ja toivoa täytyy, että väliin sattuneista seikoista huolimatta jäljellä olevain valtain tunnustus saavutetaan ennen maailmanrauhan tekoa, jossa vapaa ja itsenäinen Suomen asema lopullisesti on tunnustettava ja sille on taattava sijansa riippumattomain valtioiden joukossa. Niin tulee joulukuun 6 päivällä aina olemaan itsenäisyytemme syntymäpäivän merkitys ja maine.

7.12.1918
– Seurapelejä. Juuri ovat valmistuneet seuraavat seurapelit, jotka on kustantanut ja valmistanut Juusela & Levänen Osakeyhtiö.

”Punaisten ja Valkoisten taistelu.” Tässä pelissä on pelipintana Suomen kartta, johon on merkitty ”punainen” ja ”valkoinen” rintama sekä kaikki vapaussotamme tärkeimmät taistelupaikat. Paitsi sitä, että peli on erittäin mielenkiintoinen, on se myöskin opettava ja herättää isänmaallista mieltä sekä pitää vireillä vapaussotamme suuria muistoja.

”Lentopeli” (eli lentosota läntisellä rintamalla). Tämä peli, jota pelataan erityisillä lentokoneilla, on poikain peli ja paras sellainen.

”Europan peli”. Kaunis, monivärinen pelipinta. Tärkeimmän aiheen muodostavat Europan valtakuntain liput. Erittäin jännittävä.

”Autopeli”. Harkitusti järjestetty ja suunniteltu peli, johon jokainen varmasti ihastuu ja jonka ympärille tänä jouluna ajetaan monta hurjaa automatkaa. Pelin keskellä ruletti, joka määrää siirrot.

”Mylly- ja tammipeli.” Tämä yhdistetty peli – toisella puolella tammipeli ja toisella puolella ”Mylly-Matti” – ei kaipaa suositusta. Pelilauta ja -merkit ovat tehdyt hyvästi, kestävästä aineesta.

Kaikki seurapelit toimitetaan erittäin aistikkaissa koteloissa, joten niiden ulkoasukin jo kiinnittää ostajan huomiota. Teksti ja selitykset ovat peleissä sekä suomen- että ruotsinkielisiä. Olemme varmat, että nämä pelit tulevat joulumarkkinoilla saamaan suuremmoisen menekin.

7.12.1918

Mitä sotilaille joululahjoiksi?

On erittäin iloinen ilmiö, että yleisö, etenkin naiset, on kiinnittänyt huomiota sotilaitten oloihin ja koettaa tehdä sotilaan raskaan velvollisuuden helpommaksi ja miellyttävämmäksi suorittaa. Par’aikaa on käynnissä m. m. joululahjojen keräys sotilaille. Kun moni yleisöstä lienee epätietoinen, mitä sopivimmin lahjoittaisi, saanee tämän kirjoittaja, joka äsken on itse vapautunut sotapalveluksesta, kokemuksensa perusteella esittää muutaman toivomuksen.

Ensinnä olisi yleensä suotavaa, että lahjat olisivat pienikokoisia, niin että ne helposti, ilman lisärasitusta, voi säilyttää ja matkoilla kuljettaa mukanaan. Sotilaallahan ei ole muuta säilytyspaikkaa kuin selkäreppu ja toisilla lisäksi pieni muassa kannettava matkalaukku, johon kaiken hänen tavaransa täytyy sopia.

Mitä lahjan laatuun tulee, tuottaa eniten iloa kaikki syötävä. ”Tie sotilaan sydämeen kulkee hänen vatsansa kautta”. Kaikki makeiset ja tupakki, johon sotilaan palkka ei mitenkään riitä, otetaan varmasti mielihyvin vastaan. Niillä on sekin etu, että ne kuluvat nopeasti, joten säilyttämisestä ja kuljettamisesta ei ole vaivaa.

Vaatetuksesta ovat sukat ja käsineet suotavimmat. Varsinkaan edellisiä ei valtiolla ole ollut riittävästi antaa. Sama koskee myös pyyhe- ja nenäliinoja. – Muista tarpeellisista pikkuesineistä soisin hammasharjan, parranajovehkeet, kirjekuoria ja -paperia, muistikirjan, kynän ja veitsen jokaiselle miehelle.

Kirjallisuus olkoon mieluimmin taskukokoa. Sellaiset kirjat kuin ”Sotilaan laulukirja”, virsikirja, joku isänmaan historia ja yhteiskuntaoppi ovat kaikille sopivia. Muusta kirjallisuudesta miellyttää eniten se, mikä on hyvää ja uutta.

Suotavaa olisi, että erikoisesti muistettaisiin rajavartiostoissa palvelevia sotilaita, joiden palvelus yksinäisissä ja kaukaisissa rajakylissä on melkoisesti raskaampaa ja ikävämpää kuin kaupungeissa oleskelevien. Muutenkin olisi hyvä ottaa huomioon sotilaitten oleskelupaikka ja sen mukaan jaella lahjat.
P. K.

9.12.1918
Suuret puoluepäivät Helsingissä.

Nuorsuomalainen puolue, Kansanpuolue ja Vanhasuomalaisen puolueen edistysmielinen ryhmä yhtyneet uudeksi kansalliseksi edistyspuolueeksi.

Nuorsuomalaisen puolueen puoluekokous.
Nuorsuomalaisen puolueen puoluekokous pidettiin täällä eilen teknillisen korkeakoulun ylioppilasyhdistyksen talolla.
Jo klo 10 aikaan aamulla alkoi valtakirjain tarkistus kokouspaikassa, jonne satamäärin kansalaisia kaikilta puolilta maata kiirehti.
Vähän jälkeen klo 11 avasi kokouksen tri Santeri Ivalo seuraavin sanoin:

Tri S. Ivalon avauspuhe

Keskustoimikunnan puolesta pyydän lausua puoluekokoukseemme saapuneet edustajat tervetulleiksi.

Eri kertoja on kahden viime vuoden kuluessa valmisteltu puoluekokouksemme pitämistä, laadittu sille ohjelmat ja määrätty kokoontumispäiväkin, mutta ylivoimaiset esteet ovat silloin aina tulleet väliin. Niin vuosi sitten marraskuussa, jolloin syntyi yleislakko ja rautatieliikenteen seisahdus, niin viime helmikuulla, jolloin jo punakapina oli alkanut. Tämän puoluekokouksemme valmistamisen historia kuvaa siten pienoiskoossa niitä myrskyisiä oloja, joissa kansamme, niin kuin muutkin Euroopan kansat, viime vuosina ovat eläneet, niitä järkyttäviä mullistuksia, joiden läpi meidän on, sittenkuin puolueemme edustajat viimeksi olivat koolla, ollut taivallettava.

Nyt kokoutuu puolueemme maailmansodan tauottua uusissa oloissa, ensi kerran itsenäisessä Suomessa, joka taistelun jälkeen on saavuttanut vapautensa ja jossa nyt kansamme elämä ja tulevaisuuskehitys on rakennettava uusille pohjille. Vakava murros on tapahtunut. Vielä tuntuu sen järistyksiä Euroopan eri kulmilla, meitä sangen lähelläkin, ja sen aiheuttamaa kuohuntaa voi kestää pidempääkin. Mutta näistä kuohuista kirkastuu, niinhän varmasti toivomme, uusi onnellisempi aika paljon kärsineille kansoille. Ja tässä uudelleenluomistyössä on meidänkin kansamme omalta kohdaltaan oltava mukana.

Tärkeät ja vaativat tehtävät asettuvat siten näissä murrosoloissa kokoutuvan puoluekokouksemmekin suoritettaviksi. Nyt kysytään enemmän kuin ennen kansalaisten vapaata, määräperäistä järjestelytoimintaa ja meidänkin on osaltamme nyt koetettava vaikuttaa siihen, että Suomen kansa mahdollisimman eheänä ja voimakkaana voisi vaikeuksistaan selviytyneenä uusien olojen vakautuessa astua kantamaan kortensa vapaiden kansojen kilpakentälle. On koetettava vaikuttaa siihen suuntaan, että täällä järkevällä, kansan itsensä määräämisvaltaan perustuvalla valtiollisella ja taloudellisella toiminnalla käärittäisiin sen keskeisiin väleihin auenneet haavat, ehkäistäisiin uusien, laillista yhteiskuntaa vastaan kohdistettujen hyökkäysten mahdollisuus ja että itsenäisyytemme siten alunpitäin rakentuisi terveelle kehityspohjalle.

Siihen on pyrittävä niissäkin käsittelyissä, joihin täällä nyt esitettäväin alustusten nojalla ryhdytään ja joista isänmaan yhteinen onni ja kansamme terve kehitys on oleva silmämääränämme. Toivoen, että kokouksemme meno on tapahtuva näissä merkeissä, julistan keskustoimikunnan puolesta puoluekokouksemme avatuksi.

Avauspuheen jälkeen valittiin kokouksen puheenjohtajaksi maanviljelijä K. E. Linna, pankinjohtaja J. Lundson ja toimittaja Pontus Artti, Sihteerinä toimivat toimittajat T. Kaukoranta ja V. V. Kilpi.

Seurasi senjälkeen ministeri, prof. J. H. Vennolan esitys.

valtiollisesta tilanteesta,

joka päättyi seuraaviin ponsiin:
1) valtiomuotokysymys on jätettävä uusien vaalien jälkeen kokoutuvan eduskunnan tai kansanäänestyksen ratkaistavaksi;
2) ulkopolitiikasta on puolueettomuuskanta jyrkästi toteutettava ja pidettävä huolta ulkovaltojen tunnustuksen hankkimisesta Suomen valtiolliselle itsenäisyydelle samalla turvaten takeet Suomen aineellisesta eheydestä ja maan taloudellisesta itsenäisyydestä;
3) sisäpolitiikassa on:
a) maan taloudellinen elämä talouspoliittisella huolenpidolla järjestettävä niin, että nyt voimassaolevat epäedulliset rauhansopimukset eivät pääse tuhoamaan maan itsenäisen taloudellisen elämän edellytyksiä;
b) elintarvekysymyksen nopea järjestäminen on aikaansaatava toiselta puolen ulkomaisen viljan maahan tuonnin edistämisellä ja toiselta puolen jyrkillä toimenpiteillä maan viljavarojen rajoittamisesta niin, että puutteessa olevat pelastuvat nyt uhkaavasta nälänhädästä;
c) samalla kuin kansalaissodan uudistaminen ja luokkapyyteet tulivat ne miltä taholta tahansa jyrkästi torjutaan ja kaikki yritykset laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan kukistetaan, on kansalaissodan luoma rikkinäisyys sosialipoliittisilla toimenpiteillä ja eri kansanluokkien yhteisymmärrystä edistävällä politiikalla karkoitettava ja kansanelämän rauhalliset edellytykset kaikilla laillisilla keinoilla taattavat;
b) on pyrittävä liittämään eri yhteiskuntaryhmiä harrastustensa perusteella positiiviseen maalle hedelmälliseen työhön.

Puolueohjelman uudistamisesta

viime vuoden vuosikokouksesta alkaen esitti maisteri Jaakko Laurila. Kertomus hyväksyttiin sellaisenaan.

Kun asiallinen ja valaiseva kertomus oli esitetty, puheenjohtaja, toimittaja Artti lausui muutamia lämpimiä muistosanoja raa’an väkivallan uhriksi joutuneen kansanedustaja, lakit. kand. Antti Mikkolan muistolle. Puhuja johdatti mieliin piirteitä siitä peräti suuriarvoisesta työstä, jonka Antti Mikkola suoritti nuorsuomalaisen puolueen ja koko isänmaan hyväksi. Jalon, vartiopaikalleen kaatuneen isänmaanystävän muistoa kunnioittaen kokous kuunteli puheita seisomaan nousten.

Puolueohjelman uudistamisesta

esitti alustuksen ministeri Uno Brander tuoden juuri muutamin sanoin niitä syitä, jotka olivat tehneet välttämättömäksi puolueen ohjelman uudistamisen. Kuluneet ajat ovat osoittaneet, että puolueen ohjelman tähänastiset perusteet ovat olleet oikeaan asetut. Ohjelma sellaisenaan ei ole kuin vähän päälle 10 vuoden vanha, mutta tämä aika on siitä merkillinen, että se on pakottanut ohjelmaa uudistamaan. Vanhoissa laillisuuden ja edistyksen merkeissä on tämä uusintatyö suoritettu. Puhuja mainitsi sitten eräitä niistä äskeisimmistä kohdista, joita uudistettuina on otettu ohjelmaluonnokseen,  ja ehdotti lopuksi, että puoluekokous hyväksyisi keskustoimikunnan valmistaman ja liittohallituksen käsittelemän ja hyväksymän ehdotuksen uudeksi puolueohjelmaksi.

Ennen kuin keskusteluun käytiin, päätettiin asettaa mahdollisesti tehtäviä muutos- ja muodosteluehdotuksia käsittelemään valiokunta. Sen jäsenet päätettiin valita keskustelun päätyttyä. (Komitean vaali osoittautui sittemmin tarpeettomaksi.)

Varsinaisen keskustelun aloitti senaattori E. N. Setälä, joka aluksi muistutti, mitä hänellä on ansioita nuorsuomalaisessa puolueessa. Hän sanoi voivansa hyväksyä ohjelmaehdotuksen sellaisenaan muissa kohdissa, paitsi ensimmäisessä, jossa sanotaan, että nuorsuomalainen puolue kannattaa tasavaltaista hallitusmuotoa. Puhuja esitti sitten eräitä tasavaltaisen hallitusmuodon varjo- ja monarkin valopuolia, mutta sanoi kuitenkin voivansa hyväksyä tarpeen tullen sellaisen tasavaltaisenkin hallitusmuodon, joka antaa takeita maan sivistyselämän säilymisestä ja kehittymisestä. Lopuksi puhuja ehdotti ohjelman ensi kohdan kuulumaan:

”Valtiomuotokysymys on jätettävä uusien vaalien jälkeen kokoutuvan eduskunnan ratkaistavaksi.

Valittavilla edustajilla on oleva oikeus harkintansa ja omantuntonsa mukaan kunkin kohdaltaan päättää, mikä ratkaisu sinä hetkenä, jona ratkaisu on tehtävä, on Suomen kansan onnen ja kunnian mukainen, sekä myöskin, millä laillisilla keinoilla asia on saatava ratkaisuun, jos riittävän enemmistön aikaansaaminen näyttää vaikealta.”

Puheenvuoron sai sitten lakit. toht. W. W. Tuomioja, joka myöntäen senaattori Setälän aikaisemmat ansiot, ankarasti arvosteli hänen viimeaikaista valtiollista toimintaansa, piti mahdottomana hyväksyä sen. S:n ponsiehdotusta, jossa nykyhetken tärkein kysymys jätettiin avoimeksi ja kannatti keskustoimikunnan esittämää tasavaltaisten ponsien hyväksymistä.

Puhujan lausunnon katkaisi pariin otteeseen monarkistien nostama aikamoinen melu.

Keskustelussa käytettiin senjälkeen viidettäkymmentä puheenvuoroa, joissa kannatettiin sekä keskustoimikunnan että prof. Setälän esittämää kantaa. Tasavaltalaisten taholta osoitettiin sitovasti, miten luonnotonta ja mahdotonta on, että hyväksyttäisiin prof. Setälän ponsi, joka tärkeimmästä kansamme elinkysymyksestä ei sanoisi yhtään mitään.

Monarkistien taholta taas väitettiin, että hyväksymällä keskustoimikunnan ponnen kokous saattaisi puolueen hajautumaan. Tähän huomautettiin, että samaan tulokseen veisi prof. Setälänkin ponnen hyväksyminen, joka sitä paitsi tekisi käytännöllisen puoluetoiminnan tulevissa vaaleissa mahdottomaksi.

Kun vihdoin useampituntisen keskustelun  päätyttyä päästiin äänestämään, saatiin tulokseksi, että keskustoimikunnan tasavaltalaista pontta kannatti 134 edustajaa ja prof. Setälän ehdottamaa 130.

Keskustoimikunnan ponsi oli siis tullut hyväksytyksi. Sitä ennen jo oli huutoäänestyksessä hylätty toimittaja R. Sarlinin esittämät seuraavat ponnet:

”Puolue kannattaa ehdottomasti kansanvaltaisiin periaatteisiin nojautuvaa hallitusmuotoa.

Puolue pitää järkähtämättömänä pyrkimyksenään laillisuuden ja yhteiskunnallisen järjestyksen pystyssä pitämisen maassa ja asettuu jyrkästi vastustamaan päinvastaisia tarkoitusperiä tavoittelevia ilmiöitä, ryhtymättä minkäänlaiseen yhteistoimintaan luokkapuolueiden kanssa, joilla voidaan katsoa olevan pyrintöpäämääränä yhteiskuntaa häiritsevät kumoukselliset tarkoitukset ja jotka luokkapyyteiden vuoksi jättävät kansa-kokonaisuuden asian syrjään.”

Kun ratkaiseva päätös oli tehty, esittivät hrat Ahmavaara ja Latva sitä vastaan vastalauseensa. – Tämän jälkeen kokouksesta vähitellen poistuivat useimmat monarkistiset edustajat.

Senjälkeen käytiin läpi ohjelmaehdotus kokonaisuudessaan. Se hyväksyttiin muuten sellaisenaan, paitsi että kieli- ja kansallisuusohjelman kohdalla hra V. A. Lavoniuksen ehdotuksesta tehtiin seuraava lausuma:

”Samalla kuin kokous hyväksyy kieli- ja kansallisuusohjelman sellaisenaan, se antaa puoluetoimikunnan tai ehkä muodostettavan uuden puolueen keskushallinnon nuorsuomalaisille jäsenille tehtäväksi toimia niin, että Suomen ruotsinkieliselle kansanainekselle on ruotsinkielisillä seuduilla annettava laaja itsehallinto-oikeus ja sen sivistyspyrkimyksiä tasapuolisesti tuettava.”

Työväenkysymyksiä koskevaan kohtaan hyväksyttiin niinikään hra Lavoniuksen ehdotuksesta seuraava lisäys:

”Puoluetoimikuntaa kehoitetaan valppaasti seuraamaan työväen asian kehitystä muissa maissa ja tarpeen tullen sekä ottaen huomioon oman maamme taloudellisten olojen vaatimukset ryhtymään aloitteeseen puolueohjelman edelleen kehittämiseksi yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden toteuttamista tarkoittavaan suuntaan.”

Muut ohjelman kohdat hyväksyttiin sellaisenaan, mutta oikeutettiin keskustoimikunta tekemään siihen mahdollisia välttämättömiä muutoksia jotka eivät sitä koske oleellisesti.

Puolueen vastainen toiminta ja suhde muihin puolueisiin.

Kysymyksen alusti lakit. kand. Heikki Ritavuori, joka kokouksen hyväksyttäväksi esitti seuraavat ponnet:

että puoluekokous, joka katsoo eri puolueitten edistysmielisten ainesten yhteenliittymisen ja puolueolojen saattamisen luonnolliselle, kehitystä vastaavalle pohjalle tarpeen vaatimaksi, tekee seuraavat päätökset:

nuorsuomalainen puolue järjestöineen yhtyy puoluekokouksen hyväksymän puolueohjelman pohjalla vanhasuomalaisen puolueen edistysmielisen ryhmän ja kansanpuolueen kanssa uudeksi Kansalliseksi edistyspuolueeksi;

puoluekokous liittyy vanhasuomalaisen puolueen edistysmielisen ryhmän ja kansanpuolueen samanlaisten kokousten kanssa kansallisen edistyspuolueen perustavaksi kokoukseksi;

puoluekokous ehdottaa Kansallisen edistyspuolueen perustavalle kokoukselle yhteisen puoluevaltuuskunnan asettamista, jolle annetaan valta järjestää uusi puolue ja edustaa sitä seuraavaan puoluekokoukseen saakka; nuorsuomalaisen puolueen keskustoimikunta  nykyisessä kokoonpanossaan valtuutetaan ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin sen johdosta, että nuorsuomalainen puolue yhtyy toisten edistysmielisten ainesten kanssa Kansalliseksi edistyspuolueeksi; sekä että

kaikki tämä päätetään sillä edellytyksellä että vastaavat päätökset tehdään myöskin vanhasuomalaisen puolueen edistysmielisen ryhmän ja kansanpuolueen kokouksissa.

Ponnet hyväksyttiin yksimielisesti sellaisenaan.

Puolueen tilit,

joita seurasi tilintarkastajain tilivapautta puoltava lausunto, esitettiin ja hyväksyttiin.

Nuorsuomalaisen puolueen eduskuntaryhmän toimintakertomuksen

esitti kansanedustaja P. Hälvä. Kokouksen puolelta se ei antanut aihetta toimenpiteisiin.

Tämän jälkeen päätettiin, että klo 7 i.p. pidetään kansanpuoluelaisten ja edistysmielisten vanhasuomalaisten kanssa kansallisen edistyspuolueen perustava kokous.

Kansanpuolueen puoluekokous.

Sunnuntaina klo 11 alkoi Vanhalla ylioppilastalolla kansanpuolueen puoluekokous. Kokouksessa oli saapuvilla seitsemänkymmentä henkilöä.

Kun maanviljelysneuvos Erkki Pullinen oli avannut kokouksen lyhyellä puheella, valittiin puheenjohtajaksi maanvilj. A. Eronen Rantasalmelta ja agronomi E. Kivekäs Alastarosta sekä sihteeriksi toimittajat V. Kolkkala ja J. Rissanen.

Maist. H. Paavilainen loi katsauksen nykyiseen valtiolliseen asemaan tullen siinä lopputulokseen, että voimakas puolue meillä on välttämättömän tarpeellinen niinhyvin sisä- kuin ulkopolitiikan turvaksi. Edustaja R. V. Vuokoski esitti ajatellun yhdistymisenpuolueen ohjelmaehdotuksen, joka oli syntynyt yhteisten neuvottelujen jälkeen nuorsuomalaisen puolueen edustajain ja suomalaiseen puolueeseen lukeutuvien edistysmielisten kanssa. Ohjelmaehdotus on ollut julkaistuna aikaisemmin kokonaan Helsingin Sanomissa.

Periaatteellisessa keskustelussa, jossa käytettiin varsin lukuisasti puheenvuoroja, oltiin yleensä yksimielisiä edistysmielisen keskuspuolueen välttämättömyydestä. Uuden puolueen mahdollisuuksista koota eri aineksija esitettiin sen sijaan eriäviä käsityksiä, kun lausuttiin toiselta puolen arveluja liiaksi vasemmalle menosta ja toiselta puolen saatavan liiaksi oikeistolaisaineksija. Lausuttiin myöskin arvelu, ajateltu puolueyhtymä nyt juuri päätettävä, kun sellainen kysymys kuin hallitusmuotokysymys oli vielä ratkaisematta, sekä että kysymyksessä olevalla toimenpiteellä voidaan kansanpuolue viedä liiaksi äärimmäisten ainesten syliin.

Valtiollisen ohjelman kohta, että ”puolue kannattaa tasavaltalaista hallitusmuotoa”, aiheutti enimmän sananvaihtoa. Toiset puhujat pitivät tarpeettomana tällaisen hetkenkysymyksen, joka voi olla piankin poissa päiväjärjestyksestä, ottamista ohjelmaan, mutta toisaalta huomautettiin, ettei ensi vaaleihin voitaisi ollenkaan lähteä ottamatta selvää kantaa tässä asiassa. Muutosta haluavien puolesta huomautettiin, ettei liene tarkoituksena tällä puolueiden yhtymisajatuksella lähentää porvarillisia ja sosialistisia tasavaltalaisia toisiinsa, vaan tasavaltalaisia ja kuningasmielisiä porvarillisia, joten uuden puolueen asiaksi jäisi, jos yhtyminen saataisiin aikaan, ratkaista kantansa hallitusmuotokysymyksessä. Muutoksen puolesta puhui 8 ja sitä vastaan 13 puhujaa. Äänestettäessä päätettiin tasavaltaisuus-määritelmä pysyttää ohjelmassa 29 äänellä 20 vastaan. Myöskin hylättiin ehdotus, lausunnoksi, ettei puolue tahdo kieltäytyä vaaliliitosta toismielisten kanssa. Kokouksesta poistui tällöin suuri joukko osanottajia.

Tämän jälkeen katsoi kokous periaatteessa oltavan yhtymisen kannalla. Ryhdyttäessä keskustelemaan ohjelman yksityiskohdista ehdotettiin muutoksia, jotka tulivat sitten yhteisessä neuvottelussa yhtyvien puolueiden edustajain kanssa lopullisesti harkittaviksi. Laaja ohjelma meni tämän jälkeen nopeasti läpi varsin vähäisillä huomautuksilla, paitsi että valtiollista ohjelman osaa pidettiin eräällä taholla heikkona. – Päivällisen jälkeen otettiin klo 6 käsiteltäväksi nimikysymys.

Kansallinen edistyspuolue.

Sunnuntai-iltana klo 7 kokoutui Helsingissä raittiusseura Balderin huoneistoon nuorsuomalaisten, kansanpuolueen ja vanhasuomalaisen puolueen edistysmielisenryhmän jäseniä perustamaan uutta kansallista edistyspuoluetta. Kokouksen, jossa oli läsnä useita satoja kansalaisia, avasi maisteri J. Auer.

Puheenjohtajaksi valittiin edustaja K. E. Linna, maanviljelysneuvos E. Pullinen ja ministeri M. Soininen. Sihteeriksi kutsuttiin lakit. kand. H. Ritavuori.

Kun lakit. kand. H. Ritavuori, maanviljelysneuvos Erkki Pullinen ja esittelijäsihteeri A. Pulkkinen olivat kukin ryhmänsä puolesta selostaneet aikaisemmin pidettyjen kokousten menot, päätettiin yksimielisesti perustaa uusi edistysmielinen puolue jonka nimeksi hyväksyttiin Kansallinen edistyspuolue, sekä päätettiin asettaa heti väliaikainen puoluevaltuusto ja puolueneuvosto ryhtymään asianmukaisiin toimenpiteisiin. Valtuustoon päätettiin valita 30 ja neuvostoon 60 jäsentä.

—

Sekä puolueen valtuusto että puolueneuvosto kokoutuivat maanantaina klo puoli 9 ap.

Kokouksen päätyttyä syötiin yhteinen illallinen, jonka aikana puheita pitivät ministeri Vennola, maisteri Hynninen, lakit. kand. Tuomioja, maatalousneuvos Nylander, maisteri Toivola, agronomi Kivekäs, ministeri U. Brander, toimittaja K. Keränen, presidentti Ståhlberg ja tarkastaja Sarlin.

15.12.1918
Saksalaisten sotajoukkojen lähtö.

Komea sotilaallinen juhlallisuus.

Kreivi Rüdiger von der Goltz.

Eilinen saksalaisten joukkojen jäähyväisparaati muodostui komeaksi sotilaalliseksi juhlallisuudeksi.

Senaatin torille olivat eri osastot klo ½ 1 aikaan asettuneet neliöön. Suorissa riveissä, kuin vaskeen valettuina, istuivat siinä hevostensa selissä komeat kaartinulaanit, musta-valkoviirit keihäittensä päissä ja ryhdikkäinä rivistöinä seisoivat jalkaväen vihreän harmaat muurit. Keskellä toria ratsain ylipäällikkö, kenraalimajuri von der Goltz esikuntineen.

Paraatimenot ovat päättyneet. Ylipäällikkö pitää kantavalla äänellä lyhyen puheen, omistaa muutamia kauniita sanoja sille maalle, jonka he nyt valmistautuvat jättämään. Hän kohottaa eläköön; rivit vastaavat siihen raikuvin hurraahuudoin.

Sitten asettuu kenraali esikuntineen joukkojensa etunenään, reipas sotilasmarssi kajahtaa ilmoille ja kenttäharmaat rivit lähtevät piukassa järjestyksessä marssimaan pitkin Aleksanterinkatua. Torin ääret ja katuvieret täyttävät sankat kansanjoukot puhkeavat innostuneisiin eläköön- ja hurraahuutoihin, nenäliinat ja lakit nousevat ilmaan. Jokaista joukko-osastoa tervehditään erikseen. Upseerit tekevät kunniaa, jäykkien rivien miehet hymyilevät… Hurraahuutojen kaiun ympäröiminä kiertävät joukot Pohjois-Esplanaadille. Siellä asettuu ylipäällikkö esikuntineen samalle paikalle Runebergin patsaan luo, josta kenraali Mannerheim keväällä tervehti sarkasankareitaan. Ja reippaitten sävelten soidessa ja eläköönhuutojen kaikuessa marssivat osastot nyt tömisevän tahdikkain saksalaisin kunnia-askelin ohi. Kreivi von der Goltz kiittää miehiään, hän on heistä ylpeä ja silminnähtävästi syvästi liikutettu…

Kun viimeinen rivi on kulkenut ohitse, lähtee ylipäällikkö seurueineen ratsastamaan asuntoonsa. Nenäliinoja huiskuttavat ja hurraata huutavat ihmiset seuraavat häntä perille saakka. Katu on mustanaan väkeä entisen kenraalikuvernöörin palatsin edustalla. Hetken perästä ilmestyy kreivi von der Goltz parvekkeelle. Taas kajahtavat eläköönhuudot ilmoille, taas vilkuttavat valkeat liinat jäähyväisiksi ja kiitokseksi siitä avusta, jonka kenttäharmaat keväällä ahdistukseemme toivat.

Jäähyväiset on sanottu. –

Tänä iltana menevät miehet eteläsatamassa odottaviin suuriin valtamerihöyryihin, jotka huomenna klo 8 aamulla lähtevät viemään Itämeren divisionan viimeisiä tähteitä kohti Saksan rantoja.

Viekööt soturit mennessään mieluiset muistot maasta, jonka nuorta vapautta he sydänverellään olivat puolustamassa.

24.12.1918
Nälkä on punikki.

Olin elintarpeiden keruuretkellä ja olin saanut täyden repun, kooten kilon sieltä toisen täältä, lompakon laihtuessa melkoisesti näkyvämmin kuin reppu lihoi. Olihan olevinaan vähin tunnonvaivojakin, että rikon taas lakia minäkin, mutta kun muutkin rikkoo ja kun ne kuitenkin ottaisivat, jollen minä; ja kun nyt oma suu on lähempänä kuin kontin suu, eivätkä ne joiden pitäisi, näy kykenevän sitä elintarveasiaa järjestämään j. n. e. Olihan ollut vähän vastenmielistä, kun kaupat oli pitänyt tehdä salaa, kammarissa kuiskuttamalla, ettei syrjäinen kuulisi ja antaisi ilmi. Eräästä paikasta ei ollut mitään saatavana niin kauan kuin köyhä työläisvaimo istui oven suussa, mutta kun hän oli lähtenyt tyhjine kasseineen, löytyi minulle heti kilo sitä, toinen tätä.

Lähdin tuonnoisena sunnuntai-ilta astelemaan asemalle. Oli hajapilvinen kaamea kuutamoilta, maat paljaat, pellot mustat, metsänreuna synkkä, siellä täällä aaveileva lumitäplä.

Kävelin metsätaipaleen tavallista ravakkammin. Eihän tiedä mitään taata, on taas päästetty punavankeja irti. Ei ole minulla muuta asetta kuin keppini eikä minusta olisi missään tapauksessa tappelemaan. Jos kuuluu joku tulevan edestä tai takaa, väistyn metsään, kunnes ovat ohi. Mutta ei ketään kuulunut, vaikka silloin tällöin pysähdyinkin kuulostamaan. Tultuani aukeamalle, istahdin katajamäkeen tien viereen kivelle levähtämään.

Tämä oli muuten kylläkin kolkkoa seutua. Tässä oli ollut rintama jonkun aikaa. Tässä oli kaatunut paljon väkeä taistelussa; tuossa samassa metsässä, jonka läpi olin tullut, oli teurastettu valkoisia ja siihen oli kuopattu ammuttuja punaisia hautoihin, joita he itse olivat saaneet kaivaa ennen kuolemaansa. Siitä kaikesta olin kuullut kauhukertomuksia kylissä. Sanon ehkä väärin ”kauhu”-kertomuksia, sillä oli vallan ihmeellinen se tyyneys ja intohimottomuus, sanoisinko kolea välinpitämättömyys, millä kaikista noista kerrottiin, ihmeellinen varsinkin niissä, jotka itse olivat olleet telottamassa. Koetin udella, miltä tuntuu ampua tuttu mies, entinen renki, oma torppari. ”Ei siinä sen enempää, potkihan ne vähän, siihen tottuu.” – Aletaanko siihen semmoiseen tottua? Onko jo rauhoituttu? Nähtävästi. Kai punaisetkin rauhoittuvat. Ollaanhan yhtä juurta punaiset ja valkoiset. Hermojännitys laukeaa molemmilta. Ollaan ja eletään, niin kuin ei mitään olisi ollut, mitä vähän ehkä vielä unissa nähtäneen. Ollaan vielä enemmän entisellään kuin ennen. Veljet tappoivat veljiä kummallakin puolen. Tekojen alkusyyt olivat erilaiset, lopputulos oli sama. En huomannut niissäkään taloissa, joissa isäntiä ja poikia oli murhattu, enää mitään mielen liikutusta tai koston kuohua. Kuolema kuin kuolema, täytyy jatkaa elämää ja asua taloa ja hoitaa karjaa ja saada tavara kaupaksi enin tarjoavalle niin kuin ennenkin. Valitettiinhan jossakin paikassa – sitä, että oli hyvä työmies mennyt, kun ei saatu irti vankilasta, vaikka koetettiin ja annettiin takuutkin. Jäivät kaurat kuhilaille itämään eikä tahdottu saada syyskyntöjä tehdyiksi. Millainen lie ollut mieli punaisten omaisten ja leskien mäkituvissa ja torpissa, siitä en päässyt ottamaan selkoa. Mutta ainakin ne näkyivät nekin raatavan, kyntävän valkoisten vainioita niin kuin ennenkin, tekevän heidän työtään ja kantavan heiltä palkkaa ja muonaa. Hirmumyrsky kulki yli maan ja lakosi metsän, nyt riotaan rungot ja latvat ja aletaan kuokkia sijalle peltoa. Ja minä vaivuin mielelläni siihen ainaiseen optimismiini, että kun loppu on hyvä, niin olkoon kaikki hyvä. Ja tuntui kuin elintarvetaakkani olisi ollut keveämpi kantaa, nostaessani sitä kiveltä olalleni.

* * *

– Iltaa, kuului joku sanovan. Säikähdin melko lailla. Mistä se tuli? Kuka oli missä? Tuossa istui mies aivan lähellä, toisella kivellä katajapensaan suojassa. Ääni kuulosti tutulta.

– Kirjailija ei tunne minua, mutta minä tunnen kyllä kirjailijan.

Nythän minäkin tunsin hänet tai oikeastaan sain hahmotelluksi hänet siksi, mitä hän oli ollut ennen. Noustiin kättelemään ja istuttiin sitten kumpikin kivellemme. Pannen lihaa luiden ympärille takin alle, joka riippui löyhänä vanhan miehen hartioilla, toisen värin tukkaan, toisen ilmeen silmään, toisen ryhdin ja toiset vaatteet – ääni vain oli entinen – löysin siitä vanhan nuoruuden tuttavan ja aatetoverin henkisen käymiskauteni alkuajoilta.

– On kauan siitä kuin viimeksi tavattiin.

– On siitä aikaa.

Oli ennenaikaan kotipuolessamme harrasteltu kaikenlaista kansallista ja aatteellista. Hänellä oli ollut pikku talo, josta hävisi, osti torpan, jossa ei menestynyt, joutui viimein tavalliseksi työläiseksi. Hän oli luku- ja tiedonhaluinen, lainaili minulta kirjoja, kirjoitteli sanomalehtiin, joita sittemmin toimittelin. Kävin usein hänen kotonaan, niin kauan kuin hänellä semmoinen oli, kalastelemassa ja metsästelemässä. Hän oli tuollainen hyväpäinen, kaikista aatteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista ja kysymyksistä innostunut savolainen kansanmies, joka ajanhengen ja kohtalonsa kantamana ajautui sosialismiin ja lopulta joutui punakaartiin. Miten hänen siellä viimeksi oli käynyt, se näkyi siitä, että en ollut tuntenut häntä kuutamossa, tuskin olisin tuntenut hänet päivänvalossakaan. Olin niin varma siitä, että hän oli ollut vankileirissä ja sieltä päässyt, että kysyin ainoastaan, missä vankileirissä hän oli ollut.

– Tammisaaressa.

Enempää en tahtonut enkä tarvinnut kysyä. Minä olin viettänyt saman ajan saaristossa, ei kaukana sieltä, aurinkoisilla ulapoilla, yhden ihanimmista kesistäni, kalastellen ja purjehtien.

– Vai sinne Anttikin joutui.

– Sinnehän tuota.

– Ja aseeseen tartuitte?

– Tuli tartutuksi aatteen puolesta.

– Ei ollut hyvä siellä.

Hän oli kaikesta huolimatta säilyttänyt savolaisuutensa ja sanoi hilpeästi kohentautuen, niin että ensin petyin hänen tarkoittavan totta:

– Ei aivan pahakaan. Se oli meille mainio kasvatuslaitos. Sain käydä valtion koulun vielä vanhoillani minäkin. Annettiin ilmaiseksi kasarmissa oppi, ruoka ja täyshoito, saunaa vaille. Jos olisi ollut lauantailöyly ja muutinpaita pyhäksi ja vähemmän syöpäläisiä… tahtoi välistä tulla tuima tupakastakin, kun on ikänsä tottunut vetelemään. Vaan opiksihan oli.

– Todellako?

– Kah, se meidän vallankumous oli tyhmä ote. Tuli ajattomaan aikaan, kun tämä Suomen köyhälistö kyllä malttoi keittää, mutta ei malttanut jäähdyttää. Olisi maltettu odottaa vielä vähän, niin olisi tämä maailma pyllähtänyt ilman meitäkin. Ei olisi pitänyt meidän lyödä pökkelötä, niin ei olisi pökkelö lyönyt meitä. Olisi pitänyt tämän porvarillisten kapitaaliyhteiskunnan antaa hajota heidän omiin käsiinsä. Kohta se olisi kuitenkin kaatunut omaa huonouttaan maailman myrskyssä. Näyttää, kuin tässä olisi pian jumalanilma, joka tekee katoa muuallakin.

Hän oli siis entisensä. Vuosien päästä tavatessa lähti häneltä puhe heti ilman esipuheita aatteellisille ja valtiollisille aloille. Tuskin oli kättä pistetty, niin aina oli keskustelu kohta käymässä, mielipiteet ja kysymykset valmiina.

– En usko, että meillä enää sen siitään romahtaa, mitä ei jo ole romahtanut.

– Eipä saata enää, herra kirjailijapahan sen paremmin tiennee.

Sen silmän valkuainen mulahti kuitenkin kuutamon valossa.

– Pysyitte siellä sentään hengissä.

– Näissä vähissäni. Tuomitsivathan ne jo minutkin, ja jo vietiin mies männikköönkin, mutta mitä lie ollut vika herrain papereissa, kun ei pamautettukaan. Ilman papereita ne eivät silloin enää pamautelleet. Eikö lie ollut oikeat orterit ja allekirjoitukset.

– Olitteko pyytänyt armoa?

– Ei tullut pyydettyä, kun ei ollut tietoa, olisiko tuon tämmöinen saanut. Ja aattelin, että joudanhan minä vanha mies mennä, kun meni nuoremmatkin, poikanikin.

– Missä hänet ammuttiin?

– Varkaudessa.

– Oliko hän johtajia?

– Ei ollut. Taisi tulla ereys.

Olin aikonut tarjota hänelle tupakkaa, mutta en saanut sitä tehdyksi. Takertui kurkkuun surunvalittelunikin. Olin aikoinani sitä poikaa liikutellut polvellani, taisin olla kirjoitettu sen kummiksikin. Hänen äänensä oli kuin syytös – myöskinkö minua kohtaan? Eihän niiden ilmeestä koskaan saa selvää, ei päivällä, saati siten kuutamohämyssä.

*  *  *

Oltiin hetken aikaa vaiti. Sitten hän kysyi yhtä rauhallisesti kuin ennenkin:

– Elintarveasioillako kuljetaan?

– Niillä, millä kaikki muutkin tähän aikaan.

– Saalistitko edes joulupuuron silmäksi?

– Onhan tässä vähän puuroksikin.

– Näkyyhän raha vastineensa löytäneen. Täysi reppu kuin ennen metson soitimessa. Rahalla saa ja pyssyllä putoaa. Sepä hyvä, että on metsä miehinään pitänyt.

– Antilla ei taida olla paljoakaan repussaan?

– On tässä kannikka pari ja voisipenekin, sen verran kuin tarvitsenkin lyhyen taipaleen varaksi. Minun ei tarvitse ostaa. Antavat almuna taloista sen, mikä pysyy sisässä… väljenivät suolet vähän liiaksi siellä leirissä, kun piti uitella suolasilakoita alas paljon vesivellin voimalla.

– Vai on tässä maassa vielä niitä, jotka antavat matkamiehelle ilmaiseksi suuhunpantavaa?

– Antaahan ne, kun osaa heille suuta myöten haastaa.

– Mistä te heille haastelette?

– Sitä vaan, ettei pidä suotta aikojaan antaa elintarvelautakunnille rajahintoihin, vaan että pitää aina vaan saada rokarilta se kaikkein korkein.

– Tekö sellaista puhutte?

– Ne kun hyvästyvät siitä, että vanha punikki näin puhuu, niin että syöttävät ja juottavat ja kahvittelevat, ja evästäisivät taipalellekin iloisen sanoman julistajan ja pyytävät julistamaan toisessakin talossa. Minä teen työtä toivottua, tulestelen hiljalleen, en pidä kiirettä. En lähtenyt junassa, vaikka pistivät piletin kouraan. Vaihdoin sillä suojeluskuntalaiselta tupakkaa. Sattui olemaan hyvä mies ja vormuveikko. Kysäsin muutamakseen: ”Lähdetkö, manttaalipomon poika, takavarikoimaan väkisin isäsi viljaa, jos esivaltasi käskee?” – ”En maar perkele lährekään!” kirosi ja ramautti kivääriään. ”Vai minä punikeille varastoja kokoamaan! Tuuhean kuusen latvassa on parempi piilopaikka.” – ”Se on oikein puhuttu”, minä sanoin. – ”Ammu sinä vaan se, joka tulee oravaasi ottamaan”, minä sanoin. – Semmoinen niissä on henki, ei niille tarvitseisi paljoa puhua, mutta puhummahan lystikseni. Tuli tässä takavuosina  ja lie tullut vähän jälemmäkin olluksi akitaattorina, niin töhertelen häntä vieläkin näiden Hämeen akkain iloksi, kun on joutilasta aikaa; Savossa eivät taitaisi oikein uskoa , ne on siellä viisaampia kuin täällä. – Hyvä tästä tulee pian, ilman tekemättäkin, hän sitten naurahti. Kaikki näkyy rupeavan käymään itsestään. Lainkuuliainen kansa ei tottele omaa esivaltaansa, uhkaa nostaa aseensa omaa hallitustaan vastaan. On vanhan punikin iloista nähdä, että porvarillisessa yhteiskunnassa ei kukaan enää noudata perustuslakia, vaan että kaikki sitä kilvan kiistaten rikkoo. Se meidän kapinarikos oli tupenrapinarikos sen suhteen, mikä nyt on tulossa. Annahan viikon vierähtää, niin ovat tukkanuottasilla keskenään. Käyvät tuottajat ja kuluttajat toistensa kimppuun, niin että paikat paukkaa. Syntyy uusia punikkeja valkoisista. Me vanhat punikit häärimme kintereillä. Ensin tappavat toisiaan aseillaan ja loput kuolee nälkään.

– Mutta mitä te luulette tuollaisella kiihotuksella saavanne aikaan omaksi hyväksenne?

Hän väisti kysymykseni aitosavolaisella käänteellä:

– Minäkö? En minä saa mitään aikaan. En minä enää paljoakaan jaksa enkä viitsi, kuin minkä vähän hengenpitimikseni ja omaksi ilokseni. Mutta muut jaksaa ja viitsii paremmin. Näkyisi se muuten menevän vähin akiteerauksin. Niillä on jokaisella oma kotipirunsa korvaan kuiskuttamassa. Ne on nekin, jo lienemme mekin, käyneet ryssän koulun. Paraat herratkin varastavat ja sorkaavat kuin saksat. Kyllä tästä hyvä tulee itsestään. Meidän miehet pitivät silloin turhaa kiirettä.

– Kysyn vieläkin, mitä hyvää siitä seuraa?

– Mitäkö hyvää? kivahti hän ja hänen sävynsä yhtäkkiä kiristyi. – Siitä seuraa se hyvä, että kun kansa näkee, että maa on joutunut semmoisille yksityisille, jotka kavaltavat sen antimet omaksi edukseen välittämättä, kuoleeko maaton kansa nälkään, vaikka antamista olisi – syöttävät sioillaan ja polttavat viinaan – niin maat otetaan pois yksityisiltä ja takavarikoidaan yhteiskunnalle. Sillä maa kuuluu kaikille. Sitä me suunniteltiin ja otettu me olisi, jos ennätettiin eikä tullut saksalainen siihen sorkkimaan. Mutta nyt se menee siihen. Menee valkoista tietä ja sitä mekin tässä ollaan mukana tekemässä. Herra kirjailijakin tekee sitä tietä, kun ostaa kätkettyä ja kansalta salattua tavaraa ja pistää omaan suuhunsa, mikä oli lain mukaan meinattu kaikkiin suihin.

– Täytyyhän minun, kun kaikki muutkin.

– Täytyypä täytyy, siinäpä se juuri onkin, että täytyy. Kaikkien täytyy, senaattorin, ylituomarin, ehkä itsensä elintarveresitentin, kun rahalla saa, mutta kortilla ei saa. Siihenpä juuri minä perustan, että täytyy, että kaikkien täytyy ja että se ei enää muuten mene eikä ole mitenkään muuten ratkaistavissa, sillä tässä porvarillisessa yhteiskunnassa se ei olekaan muuten ratkaistavissa. Sentähden sen täytyy romahtaa ja siihen romahtamiseen pitää meidänkin vähän peräpuolesta pukata, minkä minäkin. Eikö ole oikein puhuttu punikilta, herra valkeapää?

– Kai tässä jotain romahtaa, mutta ehkä ei sentään aivan sinnepäin, mihin te suunnittelette.

– Sama se minnepäin romahtaa, kunhan vain romahtaa. – Hän kiihtyi kiihtymistään omista sanoistaan: – Tässä maassa ei ole pitkään aikaan ollut yhtä ainoata rehellistä miestä, joka voisi katsoa toista rehellistä miestä silmiin, jos semmoinen ihmeeksi sattuisi tulemaan tiellä vastaan. Ei yhtä lakia rikkomatonta kansalaista, joka voisi lainrikkomisesta toisen tuomita. Kaikki ollaan yhtä jääviä joukkoa Jumalan edessä, ja se on niin kuin ollakin pitää, sillä elkää tuomitko, sanoo Herra, mutta herrat sanovat: tuomitkaa, elkää armahtako!

– Onhan armahdettu.

– Kun oli pakko, kun täytyi rehun puutteesta päästää karja kylmään metsään kaluamaan.

– Lie täällä nyt sentään joitain rehellisiäkin.

– Lie joitain, jotka ovat niin saamattomia ja vähäväkisiä ja vanhoja, etteivät kykene enää syntiä tekemään; jotka eivät kätke eivätkä varasta siksi, etteivät jaksa, vaan täytyy kitua ja kuolla paikoilleen rehellisyyteensä. Te olette, porvarit, tekemässä punakapinan oikeutetuksi ja siinä me avustamme teitä pyytämättänne. Sillä jos se kapina ei olisi silloin tullut, olisi se tullut nyt! Meidät te voititte, mutta ette kyenneet voittamaan itseänne, omaa vihaanne ja kostonhimoanne ja ahneuttanne. Kapinan olisi kuitenkin pitänyt puhjeta ja sisällisen sodan syttyä nyt, jos sitä ei olisi sytytetty silloin. Sillä koska näkyy, että sillä, jolla on, kuitenkin viime tingassa täytyy ottaa väkisin, jotta saisi osansa sekin, jolla ei ole. Se on nyt samantekevä, mitä otetaan, jota ei ottamatta saa: valtaako vai viljaa. Teidänkin täytyy tapella, kun ette saa asiata muulla tavalla selväksi. Ja kunpa tappelisittekin! Mutta ei teistä taida olla tappelemaan ilman meitä. Mutta me tulemme mielellämme avuksi, minkä enää kykenemme. Meillä ei ole itsellämme aseita, mutta teillä on meillekin asti. Ei siellä armeijassa taida olla montakaan kymmentä rosenttia omavaraiseläjäin poikia. Tässä tulee käymään niin, että otetaan väkipakolla, kun ei saada hyvin puhein houkutellen. Sillä nälkä ei tunnusta lakia. Nälkä on punikki. Pian täällä rovio roihuaa ja punaheltta kiekuu. Te perustelette niitä edistys- ja kokoomus- ja säilytys- ja suojeluskoplianne ja aiotte piirittä Pietarit ja valloittaa Venäjän-Karjalat; ja ojennatte kätenne kuninkaihinne ja huudatte hukkuessanne: auta, herra, me hukumme. Vaan ei hänestä ole teille apua, vaikka hän tulisi tänne kuivin jaloin meren yli kävellen, sillä ei teillä ole uskoa, ei itseenne eikä herraannekaan. Muistatteko, mitä pappanne kerran… Ja sen minä sanon, että ne hommat ovat vain risuja rovioon, joka on jo rakennettuna, sitä vaille, ettei sytytetty. Pian on siihen tuli raapaistu. On meitä ja muita, jotka liehdomme liekkiin, jos sammuisi. Sammuta sinä, minä sytytän. Hih, kuinka siten tulipunaiset kipenet lentää joka kylässä. Ja meitä saapuu saaliin jakoon idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, maitse ja meritse. Sen tulen sammuttaisi vain vapaaehtoinen viljan luovutus ja ihmisrakkaus ja hyvä tahto, mutta hyvän tahdon ruiskut on ruostuneet ja ihmisrakkauden kaivot on kuivuneet, ja te olette ahneuden ja itsekkyyden sokeudella lyönyt, jotta kirjoitukset kävisivät toteen ja herran tahto täytettäisiin ja jumalan vihan vedenpaisumus… niin kuin isänne tänä tuomiosunnuntaina…

– Hänet keskeytti yskänkohtaus, pitkä, vanhan tupakkamiehen vatsayskä, joka retkautti hänet melkein kaksinkerroin routaiseen mättääseen.

– Autoin hänet ylös, ja kun hän oli päässyt siitä tointumaan ja rinta vähän rauhoittunut, pistin hänelle sikarin suuhun ja sytytin sen. Ahneesti särpi hän savuja röhisevään rintaansa, kasvot vielä näännyksissä ja silmät verestäen. Virkoin:

– Saattaahan se siihenkin mennä, mutta jos se siihen menee ja syttyy ryöstö ja sota, niin eihän sitten saada elintarpeita jaetuksi tasan enkä ymmärrä, mikä ilo ja voitto siitä teille on.

– On se ilo ja voitto, minkä jo sanoin.

– Ette ainakaan tuolla lailla aja köyhälistön asiaa. Loppuu siinä leipä teiltäkin.

– Ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

– Mistä sitten?

– Kosto on ruokani ja viha on juomani ja aatteen voitto särpimeni. Meitä on kuollut rintamilla ja leireissä ja Santahaminoissa ja maanpaossa niin paljon, ettei lisä enää isoakaan lovea tee. Meitä kuolee, mutta teitä kuolee kanssa. Mutta meitä on enemmän, jää meitä eloonkin enemmän kuin teitä. – Onpa hyviä nämä haikunne.

– Hän oli taas puhunut raukeaksi ja tyyneksi, syventyneenä sikaariinsa.

– Taidatte nuolaista, ennen kuin tipahtaa, sanoin. Mannerheim kukistaa kapinan tällä kertaa niin kuin viimeiselläkin. Hän kuuluu saavan Amerikasta viljaa.

– Saako Mannerheim Amerikasta viljaa?

– Niin luvataan.

– No sitten. Mutta jos se ei saa?

– Silloin kai käy, niin kuin te toivotte.

– Minä toivon.

Nousin lähteäkseni.

– Ja nyt minä menen ja vien ainakin omasta puolestani elintarvelautakunnalle nämä evääni.

– Syökää te vaan sapuskanne mitä olette saanut. Ei pisara meressä tunnu. Ja jos se Mannerheimin Amerikan vilja sattuisi olemaan samanlaista takuusten takaista kuin se Tokoin Siperian vilja, ja teille tulisi siellä Helsingissä tarvis, niin minä puhun vanhassa kotipuolessanne, että samalla kuin itselleen varaavat jonkun tuttavan talon niittylatoon vähän teitäkin varten. Ehkä ne varaa, kun koreasti puhun. – Tuota, että… mitä minun pitikään… niin, että minä vielä vähän siitä Amerikan viljasta. Vaikka se tulisikin, niin se tulee liika myöhään tähän meidän asiaamme. Kätköt jäävät penkomatta. Ne kun saivat pitää sen nyt, niin pitävät sen vastakin. Nyt tiedetään, että se, jolla ei ole maata, sillä ei myöskään ole leipää, vaan saa kuolla nälkään, vaikka toisella olkoon. Talonpoika ei tässä maassa suurinkaan surmin, ei nälkävuosinakaan, avannut säkkiänsä suuta hyvällä. Niin että sitä pääasiaa se ei muuta se Amerikan vilja.

Hänkin oli noussut lähteäkseen. Pistettiin rauhankämmentä ja erottiin.

28.12.1918

Ketä äänestetään kunnallisvaaleissa?

Kun valitsija on saanut vaaliliput ja astunut verhon taakse, hakee hän valkoisesta vaalilipusta, jossa on ehdokkaat kaupunginvaltuustoon, seuraavan valitsijayhdistyksen, jonka oikeaan yläkulmaan hän vetää vinon viivan:

N:o 3

Tollet, Artur, lääkäri.

Ivalo, Santeri, fil. tohtori.

Niklander, Alvar, toimitusjoht.

Oinola, Olga, opettajatar.

Killinen, Ilmari, insinööri.

Mantere, Oskari, kouluneuvos.

Rousti, K. J., rakennusmestari.

Järvelä, J., maalarimestari.

Bergholm, U. H., fil. tohtori

Sahlbom, Jalmari, toimitusjoht.

Tapio, J. H., kalakauppias.

Sen jälkeen hakee hän sinisestä listasta, jolla valitaan kaupungin tilintarkastajat, seuraavan valitsijayhdistyksen, äänestäen sitä:

N:o 3

Sederholm, Edwin, johtaja.

Harvia, Yrjö, fil. maisteri.

Winter, K. O., kauppakoulunjoht.

Uusikylä, Aarne, johtaja.

Berggren, Karin, prokuristi.

28.12.1918

Päivän kuva.

Vaalijono.

Eiliselle päivälle olivat luonteenomaisia jonot. Niitä oli sekä leipä- ja jauhomyymälöihin että äänestyspaikkojen edustoilla. Viimeksi mainitut olivat ilahduttavan pitkiä todistuksia pääkaupunkilaisten kunnallisten asiain harrastuksesta. Ne osoittivat Helsingin olevan hereillä ja varuillaan.

Toivottavasti jatkuu äänestysjonotus tänäänkin.

Monet ovat vielä äänestämättä. Tehkööt he niin kuin tämän kuvan piirtäjä, joka tänä aamuna ensi töikseen käy kansalaisvelvollisuutensa täyttämässä!

31.12.1918

Kunnallisvaalit Helsingissä
Valituiksi tullut 34 porvarillista ja 26 sosialistia.
Porvarillisten äänimäärä 26,993 ja sosialistien 21,344.
Valituista porvarillisista edustajista 4 nuorsuomalaista, 8 suomettarelaista ja 22 ruotsinmielistä.

Eilen päättyi kunnallisten vaalien tulosten laskeminen. Tuloksena oli, että porvarillisia listoja oli äänestänyt 26,993 ja sosialistilistaa 21,344. Ruotsinmielisten listaa (n:o 4) oli äänestänyt 17,161, suomettarelaisten (n:o 2) 6,609 ja nuorsuomalaisten (n:o 3) 3,220.

Valituiksi tuli näin ollen 34 porvarillista ja 26 sosialistia. Porvarillisista on 4 nuorsuomalaisten listalta, 8 suomettarelaisten ja 22 ruotsinmielisten listalta.